Antero Tupamäki: Hevosia kaikki tyyni

Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2001

Antero Tupamäki:

Hevosia kaikki tyyni

Tiina Ruotsala, teksti
Kun Laukaan eläinklinikalle tulee nuori, itseään täynnä oleva suomenhevosori, niin sen kuulee koko klinikka. Eläinlääkäri Antero Tupamäki myöntää, että lämminveriseen lajitoveriin verrattuna suomenhevosen käsittely on erilaista eläinlääkärin vastaanotolla. Tästä huolimatta hän kumoaa monta suomenhevoseen liittyvää luuloa. Hän korostaa, että hevonen on hevonen olipa se lämminverinen tai kylmäverirotu. Ja nyt puhutaan urheiluhevosista.

Tupamäki ei ole huolissaan suomenhevosen tulevaisuudesta, mikäli hevosharrastus pysyttelee nykyisissä määrissä. Jos varsoja syntyy tulevaisuudessakin 1600-1500 eläintä vuodessa, kannasta riittää ravi- ja ratsupuolelle sekä kilpa- että harrastehevosia eikä sukusiitoskaan uhkaa.
– Paljon enemmän sukusiitosta harrastetaan esimerkiksi amerikkalaisten ravurien kohdalla ja täysin tietoisesti!

Nykyharrastus on erittäin ravivoittoista, sillä valtaosa astuttaa tammansa hyväksi uskomallaan ravurioriilla. Syntyvistä varsoista starttiin tulee kuitenkin vain yksi kolmasosa, joten määrästä riittää jaettavaksi suomenhevosta käyttöön jos toiseenkin. Haastattelun aikana Tupamäki romuttelee suomenhevoseen liittyviä uskomuksia. Toki hän myöntää rodun kestävyyden lämpöiseen verrattuna. Hyvin laitettu suomenhevosravuri takoo ratoja jopa viralliseen eläkeikään saakka. Silti Tupamäki muistuttaa, että esimerkiksi urheiluhevosten vaivat ovat lähes samat. Kun vauhtia vaaditaan ja rataa tahkotaan vasemmassa kierroksessa, lisääntyvät vaivat niin lämminverisillä kuin suomenhevosilla. Urheiluhevosen tuo klinikalle pääosin jalkavaiva, joka muodostaa ongelmista 70-80 prosenttia. Se loppu parikymmentä on lähes kokonaan keuhkosairauksia ja muut ovat sen verran vähäisiä, ettei niistä kannata edes puhua.
Hevonen tarvitsee tilaa myös talliin Keuhkovaivat ovat suomenhevosilla yleisempiä kuin lämminverisillä, mutta niille Tupamäki löytää syyn olosuhteista eikä itse rodusta. Monen suomenhevosen tallina toimii entinen navetta, ja jos tallia ei koroteta, hevonen sairastuu. Tupamäki muistuttaa, että hevonen tarvitsee tietyn kuutiomäärän ilmaa ympärilleen eikä edes tehokas ilmastointi kykene poistamaan matalan tallin ongelmia. Eivätkä ne poistu, vaikka hevosille syötettäisiin pölyämätöntä pyöröpaaliheinää. Lämminveriset kärsivät puolestaan enemmän kurkunpään vaivoista.

Jännevaivat, jännetuppitulehdukset ja hankositeet ja ylipäätään pehmytkudosvaivat ovat vähentyneet, mutta toisaalta niveliin kohdistuvat ongelmat lisääntyneet. Muutosta on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja syyt löytyvät sekä valmennuksesta että vauhdista.

– Aikaisemmin suomenhevosen valmennus oli pitkäjänteisempää ja perusvalmennus fyysisesti kovempaa. Hevosilla tehtiin kunnon töitä. Entisajan tukkikuorman vetoa ja nykyajan jarrukärryä tai traktorinrengasta ei voida verrata keskenään. Nykyisin tehoa otetaan lisääntyneellä vauhdilla, ja vauhtia vaaditaan yhä enemmän myös radoilla. Valjastuksessa tämä merkitsee länkien esille ottoa vasta siinä vaiheessa, kun voimaa haetaan kesäaikaan reen vedosta.
Länkiä Suomen maaseutu on vielä täynnä, eri asia sopivatko ne nykyajan urheiluhevoselle muodoltaan.

– Kun 1950-luvulla oli työkäytössä puoli miljoonaa hevosta, niin olihan niillä länkiä. Eikä niitä länkiä rovioilla ole poltettu.
Tupamäki innostuu kehittelemään längenvalmistustekniikkaa, jossa hevosen kaulasta otetaan muotti ja valetaan siihen länkiaihe. Puuta hän ei enää käyttäisi lainkaan. Siinäpä markkinaidea jollekin.
– Niin, mutta riittääköhän niitä markkinoita, hän vastaa.
Usealla tallilla ei ole länkiä eikä niitä ei edes osattaisi käyttää.

Huippu-urheilija ei tervettä päivää nää

Tupamäki muistuttaa haastattelun aikana useaan otteeseen, että kun urheiluhevosesta puhutaan niin vaivoja tulee, aivan kuten ihmisillä. Vaivat kuuluvat huippu-urheiluun, myös raviurheiluun. Ja junioriurheilu puskee päälle myös hevosurheilussa eikä tämäkään tunnu Tupamäkeä huolettavan. Itse asiassa eläinlääkäri on sitä mieltä, että varhaisempi ajo suomenhevosella on vain kehitystä parempaan suuntaan. Tosin hän muistuttaa, että valmennus on tapahduttava varsan ehdoilla eikä liikuttelu merkitse suoraa paahtoa piiska ojossa. Siinä nimittäin varsa menee helposti rikki ja mikä pahinta kyllästyy koko touhuun. Valmentajalta vaaditaan pitkää pinnaa ja kekseliäisyyttä, että suomenhevosen motiivi juosta ei häivy taivaan tuuliin.

Tupamäki sanoo, että suomenhevosen kanssa on tehtävä moninkertainen työ lämpöiseen verrattuna. Suomenhevonen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Niinpä moni ammattivalmentaja ei mielellään kyseistä rotua edes ota valmennukseen, koska suomenhumman laittoon saattaa kulua aikaa jopa kolminkertainen määrä lämpöiseen verrattuna. Työmäärä ei näy palkintoja jaettaessa, sillä suomenravurin palkintotaso on huomattavasti alhaisempi kuin lämminveristen sarjoissa.

– Mutta kun suomenhevosen kanssa jaksaa tehdä huolellista työtä, siitä saa tosi hyvän kaverin ja erittäin toimivan hevosen, hän lohduttaa pitkän linjan harrastajia. Ja ihmettelee, kuinka kauan näin läpitappiollista harrastusta jaksetaan ylipäätään Suomessa harrastaa.

Ennätyksiä rikotaan vielä

Tupamäki muistuttaa, että lämminveristä on jalostettu juoksijaksi jo toistasataa vuotta kun puolestaan suomenravurin kohdalla jalostus on vain neljä-viisikymmentä vuotta vanhaa. Mutta tätä taustaa vasten suomenhevosilta on lupa odottaa vielä aikamoisia ennätyksiä toisin kuin lämminveripuolella.

Toki jotain positiivistakin löytyy. Suomenhevosvarsoilla on huomattavasti vähemmän irtopalaongelmia kuin lämminverisillä. Lämminverivarsoilla kasvuhäiriöitä esiintyy kuudesta kymmeneen prosenttia kun vastaava luku suomenhevosilla on vajaa prosentti. Syy löytynee rodun hitaammasta kasvuvauhdista.

Entäpä uskomus rodun helppohoitoisuudesta, ettei suomenhevosta tarvitse niin kääriä kuin lämpöistä? Tupamäki tuumii, että nyt puhutaan lähinnä ihmisistä eikä suinkaan eläimistä. Suomalaiseen hevosmieskulttuuriin ylenpalttinen kääriminen ei ole kuulunut yhtä oleellisesti kuin esimerkiksi puoliverisiä kuhisevalla ratsupuolella. Tupamäen mielestä kääriä saa, jos siitä tykkää, samaa ne kääreet tekevät jaloille olipa kyseessä millainen hevonen tahansa. Eläinlääkärin asia ei liene ottaa kantaa puolesta tai vastaan, kukin tulkoon onnelliseksi tyylillään…

No, ruokinta nyt ainakin on erilaista?
– Ei, vastaa Tupamäki.
Kaiken perusta on hyvälaatuinen heinä ja sitä hevosen on saatava riittävästi. Vielä 1970-luvulla saatettiin pihistää hevosen heinämääriä, ettei sille tule heinämahaa ja puolestaan kauraa syydettiin senkin edestä. Nyt suunta on täysin toinen jo ihan kansainvälisesti. Hevosille annetaan heinää lähes niin paljon kuin ne haluavat syödä. Ainoastaan syöppöjen heinämäärää Tupamäki kehottaa kontrolloimaan. Kauraa tai ylipäätään väkirehua, voihan se olla myös teollista, annetaan nykyään vähemmän, sillä esimerkiksi hyvälaatuinen pyöröpaaliheinä on loistavaa ravintoa.
Hevosen ruoansulatuselimistön kannalta on erittäin tärkeää, että sylkeä erittyy mahdollisimman paljon. Jos hevosella on koko ajan jotain natusteltavaa, saattaa se erittää sylkeä kahdesta-kolmeenkymmeneen litraa päivässä ja sylki neutraloi puolestaan vatsaa ja pitää ruoansulatuselimistöä kunnossa.
Liian vähäisestä heinämäärästäkö johtuu urheiluhevosten vatsahaavaongelmat ja ylipäätään muutokset ruoansulatuselimistössä? Tupamäki ei usko, että vastaus olisi näin yksinkertainen. Asiaa tutkitaan parhaillaan, ja Tupamäki toteaa, että muutoksia löydetään sellaistenkin hevosten sisuskaluista, jotka syövät hyvin ja joiden karva kiiltää. Nämä asiat ovat nyt vain tapetilla.

Kylille yhteiset varsalaitumet

Entäpä sitten varsan kasvupohja, tuoko tarhakasvatus ongelmia? Tupamäki vastaa, että totta kai kaikkein paras on vihreä laidun läpi kesän, mutta samalla hän muistuttaa, että sellaisillakin on oikeus kasvattaa hevosia, joilta suuret laitumet puuttuvat. Hevoset on vain ruokittava hyvin, laitumellahan riittää laidunheinän lisäksi vain vesi, suola ja kivennäiset. Samalla hän huomauttaa, että laidunruohon on erittäin hyvää ravintoa myös urheiluhevosille.

Löytyisikö laiduntavista hevosista maisemoijia tyhjentyvälle maaseudulle? Tupamäki vastaa, että elävöittäisiväthän ne maisemaan, mutta EU taitaa toistaiseksi suhtautua nihkeästi tällaiseen ajatukseen.

Entäpä sitten tämä liikunta, kasvurajat ja hidas kehitys?
Tupamäki iloitsee uudesta suuntauksesta, jossa suomenvarsojakin liikutetaan yhä aikaisemmassa vaiheessa. Hän ei näe tätä rodun uhkana, ei se siitä miksikään mene, vaikka tulosta tuleekin nopeammassa tahdissa. Paljon suurempi riski on ottaa varsa kokokesän laitumelta talveksi sisään, jolloin sen liikunta laskee radikaalisti samalla kun ruokinta muuttuu lisääntyvän väkirehun myötä. Siinä tulee kaksi rajua muutosta yhtä aikaa.

– Kun hevonen kehittyy nelikymenkiloisesta varsasta viisisataakiloiseksi eläimeksi niin kaikki kymmenkertaistuu. Verenkierto, lihaksisto, kaikki. Niinpä fyysisen rasituksen on noustava myös eli mielekästä liikuntaa talvikautena ennemmin kuin tallin nurkassa seisottelua.

Tupamäki korostaa, että hevonen on laumaeläin ja liikkuu laumassa huomattavasti enemmän kuin yksikseen. Varsa tarvitsee kaverin, mielellään useamman. Pihatot ovat yksi ratkaisu ja maaseudun kylille Tupamäki kannustaa kehittämään yhteisiä varsa- tai orilaitumia.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s