Kunkkarit on ansaittava

Kuva ja teksti: Tiina Ruotsala

Risto Tupamäki erosi äskettäin sekä ravivalmentajain liitosta että hevosen omistajain liitosta. Syynä on Suomen Hippoksen hallituksen maaliskuussa hyväksymä uusi laukkasääntö, joka on yhtäläinen lämminveriselle ja suomenravurille. Tupamäen mielestä päätös on täysin käsittämätön teko. Uuden säännön mukaan hevosen juoksu hylätään aina, kun hevonen laukkaa tai menee peitsiä loppusuoralla enintään 20 metriä.

Tupamäki kokee, etteivät kummatkaan liitot ymmärrä omaa etuaan, kun eivät tehneet mitään estääkseen laukkasäännön käyttöönottoa suomenhevosen kohdalla. Vaikka ravurijalostus on tehnyt suomenhevosista yhä varmempia juoksijoita, tosiasia on, että laukkaamaton suomenravuri on edelleen harvinaisuus. Esimerkiksi Tupamäen valmennettavista vain pari kolme ei ole laukannut ikinä startissa. Tupamäen mielestä laukkasääntö on kohtalokas suomenhevoselle, sillä esimerkiksi Kuninkuusraveissa uusi sääntö saattaa tipauttaa ”parhaan” hevosen leikistä ja jalo kilpa muuttuu arkailevaksi taktikoinniksi.

– Ja ajatellaanpa jotain pohjoisemman Suomen ravuria, joka käy muutaman kerran Vermossa ja juoksu hylätään loppusuoran laukkaan. Kyllä siinä omistaja miettii muutaman kerran lähteäkö vetämään hevostaan Vermoon saakka, vai jäädäkö kilpailemaan lähemmäksi, vaikka palkinnot ovat pienemmät. No, sarjat eivät täyty ja sitten voidaankin jo vähentää suomenhevosten sarjoja, koska niihin ei saada hevosia.

Tupamäen mielestä hevosten omistajien ja alan ammattilaisten lisäksi tilanteesta kärsivät myös pelimiehet, ja kun suomenhevoslähtöjä ei pelata, niin jokainen tietää, mitä siitä seuraa…

Risto Tupamäki on tyylipuhdas suomalainen hevosmies. Tunnetun hevosmiehen Tauno Tupamäen poika ja isänsä työn jatkaja, ei tosin hevoskauppias, vaan sukutilan isäntä, valmentaja ja ravikuski. Risto Tupamäki on myös tunnettu suomenhevosmies, vaikka Tupamäen tilalla on ollut myös lämminverisiä 1960-luvun lopulta saakka, jolloin Tupa-Tauno toi Moskovan hevoshuutokaupasta talliin ensimmäisen lämminverisen.

Vaikka tarkoitus on puhua ylipäätään suomalaisesta hevosmiestaidosta, Tupamäki annattaa Suomen raviratojen sarjamäärittäjille täydeltä laidalta. Laukkasääntö harmittaa ja yhtä suuri ongelma on sekä typerät sarjamääritykset että suomenhevoslähtöjen vähyys.

Tupamäki ei ymmärrä, miksi esimerkiksi järjestetään talviaikaan sarjoja neli-viisivuotiaille ikäluokkahevosille. Eihän niihin saada osanottajia. Mutta nollasarjoja saisi pistää vaikka kolme yhteen iltaan, ja ne kyllä täyttyisivät. Vaan niitähän ei laiteta. Ja sitten on hyvä julkisesti kiukutella kun suomenhevosia ”ei riitä” sarjoihin.

Erityisesti Tupamäki kritisoi eteläsuomalaisia raviratoja. Hänen mielestään suomenhevosia vähätteleville radoille ei saisi myöntää lainkaan oikeutta järjestää Kuninkuusraveja! Radan toimihenkilöiden on tekopyhää väittää arvostavansa suomenhevosta, kun rata ottaa järjestettäväkseen kuninkuus- ravit. Rahan takia niitä kunkkareita järjestetään – ei suomenhevosen. Kuninkuusravit tuovat järjestäjälle sellaisen lottopotin, että niihin kannattaa satsata, vaikka järjestäjien mielestä suomenhevosen voisi siirtää takaisin korpiin puita kiskomaan.

Kun suurkilpailuissa juostaan kaksi suomenhevoslähtöä, mutta neljä ponilähtöä, ollaan Tupamäen mielestä todella pahasti hakoteillä. Ja miksi ihmeessä Kuninkuusravien, suomenhevosen juhlatapahtuman, maskotiksi valitaan Shetlannin-poni?

Heikot sarjamääritykset vaikeuttavat Tupamäen työtä henkilökohtaisestikin. Sopivia sarjoja metsästävä valmentaja voi viedä raveihin yhden korkeintaan kaksi valmennettavaa, ja seuraavana iltana on taas toisaalla passeli sarja yhdelle valmennettavalle. Niinpä mies kiertää hevostensa kanssa raveissa lähes joka ikinen päivä (käytännössä ilta), ja se kuluttaa.

Silti mies ei haluaisi vaihtaa työtään mihinkään muuhun, vaikka joskus yöllä kahden kolmen aikaan kotiutuvan mieleen sellainenkin ajatus saattaa hivuttautua. Poikasena raveista saatu hengenpalo ei ole laimentunut, vaikka Tupamäen kommentit nykymenosta ovatkin synkänpuoleisia. Tupamäki valmentaa pääasiassa suomenhevosia ja sanoo, että hänestä suomen humma ei ole lämminveristä työläämpi valmennettava. Ei ainakaan Tupamäen kotitilalla.

– Lämminverinen kaipaa enemmän hiittivalmennusta, ja me emme asu radan vieressä. Jos hevosia pitäisi lastailla autoon ja ajaa radalle hiitille, niin siihen vasta aikaa kuluisi.

On ihan pakko kysyä, periyttikö Tupa-Tauno hyviä hevosmiehiä vai kasvoivatko pojat, Risto ja nykyään eläinlääkärinä toimiva Antero, hevosten keskellä alan miehiksi.

Risto Tupamäkeä kysymys hieman huvittaa, ja hän toteaa, että kyllähän siihen kasvettiin, kun hevosia tuli ja meni, ja isä pisti pojat töihin. Mutta toisaalta pojalle ei koskaan kasvanut kapinamieltä isää ja hevosia kohtaan, vaan työ oli mieluista ja raveihin oli pakko päästä, vaikkei auton hyttiin mahtunutkaan. Kun autossa oli täyttä, matkasivat pojat hevosten kanssa – nurkumatta.

Kaikki eivät kanna lapsuuden raveista yhtä hyviä muistoja. Millainen oli isä, kun hevonen oli juossut heikosti? Raivosiko ja purkiko pahaa mieltä hevoseen ja poikiin? Risto Tupamäki vastaa isä-Taunon opettaneen pojilleen sen, ettei hevosta kannata rankaista, jos juoksu ei mene hyvin. Yhtä hyvin se on hoidettava startin jälkeen, kävelytettävä riittävästi ja huollettava kotimatkalle. Sen sijaan kotimatkalla kyllä pohdittiin, mistä johtui, ettei menestystä sillä kertaa tullut.

Senkin isä opetti, että tallissa ei huudeta ja mäiskitä hevosille, ne vain stressaantuvat. Sellainen on todellinen hevosmies, joka hallitsee ison eläimen hiljaisella äänellä. Mitä hiljaisemmin hevoselle puhuu, sen tarkkaavaisemmin se kuuntelee. Toki hevosen kanssa on oltava määrätietoinen ja kovakin. Tupamäki naurahtaa, että sopivasti hankalan suvun idiootille ei paljoa parane mennä kuiskuttelemaan.

Suomalainen hevosmiestaito on Risto Tupamäelle itsestäänselvyys ja hänen mielestään se ravipuolella ymmärretään. Hyvä ravuri on toimiva hevonen radan ulkopuolellakin. ”Amerikkalaiset hevoskuiskaajat” operoivat lähinnä ratsupuolella. Mitenkään amerikkalaista hevosmiestaitoa väheksymättä on kuitenkin todettava, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäksi. Tupamäki kehuu myös suomalaista alan koulutusta. Hevosalan oppilaitoksista valmistuneet ovat yleensä taitavia ja työteliäitä nuoria.

Tauno Tupamäen opit toimivat vielä tänäkin päivänä. Isä opetti Ristolle, että nuorelle hevoselle on ensin ajettava kunnon pohjat ennen kuin sillä lähdetään kellon kanssa radalle katsomaan lujaako eläin kulkee. Ja ne ensimmäiset startit pitäisi ajaa niin, ettei hevonen joudu aivan kaikkea radalla antamaan.

Olisiko isän opeissa jotain sellaista, joka ei enää tänä päivänä päde? Hetken mietittyään Tupamäki vastaa, että ehkä tänä päivänä starttihevosia ei enää treenata yhtä kovasti kuin isän aikana, mutta mitään muuta hän ei osaa sanoa.

Ikäluokkahevosia

Nuoret ikäluokkahevoset kiinnostavat yleisöä ja saavat alan harrastajankin haaveilemaan hevosesta, ”joka elättää itsensä”. Ei siinä mitään, Tupamäen valmennettava Tsunami on yksi näistä tämän vuoden nuorista tykeistä. Silti mies toivoo, etteivät ikäluokkalähdöt sokaisisi täysin alan harrastajia, vaan edelleen arvostettaisiin myös suomenravurin kestävyyttä.

Tupamäki muistuttaa, että väärin ajettuna nuori suomenhevonen menee palasiksi. Sen sijaan opetuslähtösysteemi ei suomenjuoksijaa hajota, jos hevosen ajo aloitetaan riittävän ajoissa. Hän kiittelee opetuslähtöjen innostaneen nuorten hevosten tekoon.Tupamäki muistuttaa, että yhtä lailla neli-viisivuotiaana treeniin tuleva suomenhevonen menee rikki, jos se halutaan nopeasti radalle.

Risto Tupamäki sanoo, että hänen isällään Tauno Tupamäellä oli loistava hevossilmä. Isä arvosti hevosessa vireyttä ja hyvää liikettä ja uskoi luontaiseen liikkeeseen enemmän kuin kengitykseen. Joillekin hevossilmä on lahja, ja jotkut sen oppivat ajan kanssa.