Muistoissani yritän tavoittaa joulukuista pakkaspäivää yli 70 vuotta sitten. Tunnen, kuinka oikukkaiksi ja hauraiksi muistot saattavat muuttua. Pinnistän ajatuksissani kohti kaukaisia tapahtumia, jotka ovat muuttuneet läpikuultaviksi, jopa unenomaisiksi. Näen utuisessa aamuhämärässä meillä Polle-hevosen lähtevän isän ohjastamana viimeisen kerran lapsuuskotini pihasta. Olin silloin neljä vuotta vanha. Suomessa oli muutama päivä aikaisemmin syttynyt sota.

Harvoin enää jaksan eläytyä päivän muistelemiseen, sillä vieläkin vuosikymmenien jälkeen aistin, että tunnelma ympärilläni oli silloin ahdistava. Välähdyksinä mielessäni liikkuvat kuvat ovat hataria ja särkyviä. Minulle oli vain sinä aamuna herätessäni lyhyesti kerrottu, että Polle lähtee puolustamaan isänmaata niin kuin 19 vuotta täyttänyt isoveljenikin oli jo aikaisemmin lähtenyt.

Lähtöhetkellä värjöttelimme kovassa pakkasessa kotipihassa koko meidän muu perhe, minun lisäkseni äiti, kolme siskoani ja uskollinen karjakkomme. Vilkutimme ja huutelimme hyvän matkan toivotuksia, kunnes hevonen ja tukkireen päällä istunut isä häipyivät siniseen hämärään. Lapsen herkkyydellä tiedostin tunnelman ja tartuin äitiä kädestä. Kun vilkaisin äidin kasvoja, näin hänen poskelleen vierineet kyyneleet. Se näky jäi pysyvästi ja selkeästi mieleeni.

Muut muistoni raskaasta, mutta lyhyeksi jääneestä talvisodan ajasta ovat muodostuneet aikuisten muisteluiden ja kertomusten pohjalta. Paljon myöhemmin, kun ymmärsin jo enemmän asioita, äiti halusi kertoa minulle, kuinka vaikean ratkaisun edessä isä oli ollut, kun puolustusvoimilta oli tullut määräys, että meidän kolmesta hevosesta oli yksi luovutettava sotatoimien ajaksi armeijan käyttöön. Vanha Pilkku-tamma oli ensimmäisenä saanut isältä vapautuksen mahdollisesta lähdöstä sotakentille taistelujen tuoksinaan. ”Olkoon reserviläinen ikänsä puolesta niin kuin itsekin olen” kertoi äiti isän tokaisseen ratkaisua miettiessään. Lisäksi paha hammasmätä oli ollut Pilkun riesana jo pitemmän aikaa ja vaikeuttanut syömistä.

Toisella tammalla, liukasliikkeisellä Pirkolla oli ollut silloin toisenlainen este. Kantamisen kuusi ensimmäistä kuukautta olivat takanapäin ja innolla odotettiin kevätvarsaa. Monen yrityksen jälkeen oli hevonen lopulta tullut tiineeksi, ja äiti sanoi isän pohtineen, ettei ollut mitään järkeä laittaa kantavaa hevosta talvipakkasella matkalle, jolta ei ollut paluuta näkyvissä. Jäljelle oli jäänyt Polle, 8-vuotias vahvarakenteinen uljas tummanruskea valakka, joka rankimmankaan työpäivän jälkeen ei ollut koskaan osoittanut väsymisen merkkejä. Kuin suurena salaisuutena ääntää hiljentäen äiti mainitsi, että Polle oli varsasta asti ollut isän lemmikkihevonen. Isä oli usein kehuskellut, kuinka helppo Polle oli ollut opettaa valjaisiin ja ajoon. Hevosen hiukan jähmeä käynti ei tuntunut isää haittaavan. Äidin mielestä isällä ja Pollella oli jokin salaperäinen, yhteinen vire, kun he tulivat niin hyvin toimeen keskenään.

Muistan, kuinka äiti noita raskaita aikoja mielessään kerratessa ja minulle kertoessa vähän päästä aina huokasi. Erikoisen syvään hän huokasi päästyään muisteluissaan Pollen lähtöpäivään. ”Varmaan se neljän kilometrin matka kirkonkylään oli ollut isälle vaikea. Seurantalon piha-alue oli pitäjältä lähtöön määrättyjen hevosten kokoontumispaikka. Kokoontumispaikalta oli lähdetty heti kuljettamaan sinne tuotuja hevosia ja mukana tulleita rekiä yhteiskuljetuksella eteenpäin. Sen isä oli lyhyesti maininnut palattuaan jalan takaisin kotiin. Muuten hän oli ollut vaitonainen ja sulkeutunut. Pollesta ei kukaan uskaltanut kysyä enää mitään”, päätti äiti sillä kertaa muistelunsa.

Elämä oli jatkunut sodan kauhuja seuraten ja odotellen ratkaisevia taisteluja sodan loppumisen toivossa. Vasta kolmen kuukauden päästä raskain ehdoin solmittu rauha oli tuonut elämään muutoksen tuntua. Siitä ajasta minulla on jo selkeimpiä muistikuvia. Meillä oli alkanut kova odotus ja toive saada jotakin tietoa Pollesta. Oliko hevonen kenties palaamassa kotiin, vai mitä jatkossa tulisi tapahtumaan? Isä yritti kyselemällä selvittää tilannetta, mutta tuloksetta. Kuului huhuja, että hevosia oli muualla päin pitäjää jo kotiutettu. Vasta kevään korvalla, kun taistelujen taukoamisesta oli kulunut jo pari kuukautta, tuli virallinen kirje postista. Pollen kohtalo selvisi. Lyhyt karu viesti kirjeessä oli: Kadonnut sotatoimialueella, paikka tuntematon, hevosen mukana ollut reki palautetaan.

Kirjeen tuomasta viestistä meillä vaiettiin, sillä en muista, että olisin silloin huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka olin utelias lapsi ja seurasin tarkkaan mitä milloinkin tapahtui, pystyivät vanhemmat ihmiset salaamaan minulta paljon. Minulle ei selkeästi kerrottu, että Polle oli kokenut sankarikuoleman. Sota-aika oli kaikin puolin salaperäistä ja ankeaa aikaa. Lapset hätisteltiin pois aina kun jostakin hyvin tärkeästä asiasta oli kysymys.

Vanhempieni suru Pollen menetyksestä lieventyi luultavasti sitä mukaa kun Pirkon varsomisaika lähestyi. Oli kulunut kolme viikkoa suruviestistä, kun isä eräänä alkukesän aamuna tuli aamutoimilta tallista ja kertoi iloisena, että Pirkon poikimisaika oli koittanut. Vasta illalla virkeä varsa näki päivän valon. Tapahtuma oli minulle niin tärkeä, että kun odotus vihdoin illalla päättyi onnelliseen loppuun, tunsin suurta huojennusta.

Vastasyntynyt oli tamma. Varsa oli väriltään lähes emänsä näköinen kauniin vaaleanruskea valkealla liinaharjalla. Seuraavaksi alkoi nimen keksiminen. Oli monia ehdotuksia. Lopulta äiti sanoi painokkaasti, että eihän se nimi voi tuollaisella ilon tuojalla olla muuta kuin ILO. Äidin ponnekas ehdotus sai kaikkien hyväksynnän.

Jo seuraavana päivänä isä talutti Pirkon laitumelle läheiseen hakaan Ilon hoippuessa honteloilla, pitkillä jaloilla emänsä vierellä. Seurasin kiinnostuneena perässä, vaikka minua oli kielletty menemästä liian lähelle juuri varsonutta hevosta. Isä oli sanonut, että herkässä mielentilassa olevaa eläintä on syytä varoa, sillä se saattaa olla varsastaan tärkeä ja varuillaan.

Kun muutama päivä oli kulunut Ilon syntymästä, otin keittiön kaapista kuivan leivänkannikan ja menin ilman lupaa hakaan hevosien luo. Lähestyin varoen Pirkkoa, joka rauhallisena hamuili ruohoa varsan lepäillessä vierellä aivan emänsä läheisyydessä. Keräsin rohkeuteni ja tarjosin leipäpalaa. Pirkko otti antini vastaan, rouskutti sen hetkessä ja kiitokseksi turvallaan lempeästi tönäisi minua. Uskalsin sen jälkeen mennä varsan luo ja silittää varovaisesti sen silkin hienoa, melkein untuvaista karvaa. Ja mitä tapahtui. Hevonen kääntyi minua kohti ja jälleen nuuhkaisi turvallaan saman lempeän nuuhkaisun. Tiesin, että hevonen oli hyväksynyt minut joukkoonsa. Siitä alkoi minun onnellinen kesäni Ilon kanssa. Ei aikaakaan kun kirmasimme yhdessä kilpaa hevoshaassa. Usein Ilo oli jo portilla odottamassa tuloani.

Seuraavan kesän koittaessa Ilo oli jo lähes täysikasvuinen hevonen. Ystävyytemme jatkui ja uteliaana seurasin ja kyselin isältä, milloin Ilo laitetaan valjaisiin. Sekin aika koitti. Ilo valjastettiin syyskesällä sille hankittuihin uusiin, sopivankokoisiin valjaisiin. Kun se oli tottunut valjaisiin, oli edessä kokeilu, minkälaista on vetää perässä rattaita ja myöhemmin rekeä.

Se kesä ei kuitenkaan sujunut ilman vaikeuksia. Vuoden kestänyt välirauha loppui vihollisen uuteen hyökkäykseen. Hevosia tarvittiin taas rintamalla. Meillä ei ollut kuin kaksi täysikasvuista hevosta ja kasvamassa oleva varsa. Iloa ei vielä voinut pitää täysikasvuisena. Hevosen luovutus ei koskenut meidän tilaa vielä silloin.

Mutta sota jatkui ja jatkui. Kului vuosi ja taas uusi kesä. Ilo oli oppinut aikuisen hevosen taidot. Kaikki talot olivat tarkassa valvonnassa ja niin oli tiedossa, että meillä oli jälleen kolme työkuntoista hevosta. Yksi oli jälleen luovutettava puolustusvoimien käyttöön, sillä rintamalla oli kova puute varsinkin muonan kuljetukseen sopivista hevosista. Nyt lähti Pirkko-tamma. Vaihtoehtoja ei ollut. Ilo oli liian kokematon vieraisiin outoihin oloihin ja Pilkku-ressukka toimitteli enää pieniä ajoja kotinurkissa. Hevosvanhus oli kunnoltaan ankariin oloihin kykenemätön. Isä luopui Pirkosta pakon edessä todeten, että kaikki on tehtävä isänmaan parhaaksi. Varmaan Pollen kohtalo kouraisi sydänalaa, mutta miehinen vahvuus piti pintansa.

Jatkosota oli kestänyt jo kolme vuotta. Pirkko oli ollut tuiskeissa mukana lähes kaksi vuotta ja mitään tietoa hevosesta ei saatu. Kotipitäjämme siviilissä olevat miehet olivat jossain vaiheessa tehneet vierailun sotilasalueelle tervehtimään oman pitäjän poikia. Isä oli ollut valmis lähtemään matkaan mukaan elätellen toivoa nähdä myös Pirkko-tammansa. Matka ei tuottanut minkäänlaista selvyyttä ja epätietoisuus jatkui.

Melkein viisi vuotta kestänyt sota päättyi vihdoin hurjiin loppurytinöihin. Pirkon paluuseen ei enää uskallettu uskoa. Hevosen perään ei enää kyselty, vaan isä oli päättänyt rauhallisesti odottaa tuli mitä tuli. Elettiin jo lokakuuta. Aseet oli laskettu syyskuun alussa. Miehiä alkoi kotiutua rintamalta. Paluu oli hidasta, sillä sekasortoisista oloista ei ollut mahdollisuutta nopeasti suoriutua normaalioloihin.

Kummallinen tapaus koettiin, kun eräänä sateisena päivänä meidän pihaan kaarsi maantieltä kuorma-auto ja purki kuormastaan Pollen mukana lähteneen kaksiosaisen tukkireen. Peräkkäin olevien, vahvoilla rautaisilla kettingeillä yhteen sidottujen rekien päälle oli rakennettu laatikkomainen laveri jossakin vaiheessa. Autonkuljettaja mainitsi ohimennen, että rekeä on käytetty haavoittuneiden kuljettamiseen sidontapaikalle. Minulla yhdeksänvuotiaalla kulki kylmät väreet, kun kuvittelin verissään makaavaa haavoittunutta sotilasta Pollen vetämässä reessä.

Reen jalaksen puuosaan oli polttamalla tehty merkintä omistajasta, jonka perusteella meidänkin reelle löytyi kotiosoite. Pollen muisto kumpusi varmaan voimakkaana isän mieleen, kun hän vaiteliaana ja hiukan ärtyneenä lähti viemään Ilon vetämää rekeä kuraista peltotietä pitkin meidän kaukaisimpaan latoon. En muista, että rekeä olisi meillä enää käytetty, mutta sodasta jäänyt muisto sai rauhaisan lepopaikan ladon nurkassa, usein heinien alle kätkettynä. 

Syksyinen aamu oli yhtä harmaa kuin isän mieli, kun kouluun lähtiessäni näin hänen pää hiukan painuksissa astelevan tallille. Yöllinen myrsky oli repinyt viimeiset lehdet kotipihani suuresta vaahterasta ja pihamaa kylpi ruskan värittämien lehtien peitossa. Vaistosin, että isällä oli hyvin vaikeaa, vaikkei hän huolistaan pystynyt puhumaan. Syyskynnöt olivat pahasti kesken. Pirkon kohtalosta ei ollut kuulunut minkäänlaista vihjettä. Aavistin, että palautettu reki oli repinyt auki jo osittain arpeutuneet muistot rakkaasta Polle-hevosesta.

Isä oli selvästi masentunut ja haluton lähtemään pellolle auran perään. Hevospari, jonka kanssa hänen piti työskennellä, oli hankala hallita. Nuori, vireä parhaaseen työkuntoon kasvanut Ilo-tamma jaksoi vetää kovassa savisessa maassa auraa vaivatta. Vanhuuttaan uupunut Pilkku sen sijaan oli suurissa vaikeuksissa. Aikaisemmin Pilkun elämää haitanneet hammasviat oli eläinlääkärin avustuksella saatu hoidettua lähes oireettomiksi. Sitten oli tullut niveltulehdukset ja kavioihin jatkuvia ongelmia, joita ei kengitettäessäkään saatu poistettua. Hevonen oli aivan rapakunnossa ja olisi ollut oikeutettu helpompaan elämään. Kyntöhevoseksi Pilkkua ei olisi saanut enää valjastaa. Ymmärsin kuitenkin, että pakon edessä oli isän taas yritettävä muutama tunti puurtaa auran perässä.

Ankeasti alkanut päivä sai jo aamupäivällä käänteen valoisaan suuntaan. Kun tulin koulusta iltapäivällä, oli äiti rappusilla vastassa ja ilmoitti ilouutisen. Yksi puhelinsoitto oli muuttanut talon elämän. Oli tullut tieto, että meidän Pirkko-tamma odotti läheisessä kaupungissa sijaitsevalla varuskunta-alueella hakijaa. Luovutuspäiväksi oli määrätty seuraava päivä, jolloin kaikki asiaankuuluvat tarkastukset hevosen kohdalla olisivat ohi.

Isä oli lopettanut heti kyntämisen, kun oli saanut pellolle tiedon ilosanomasta. Hänen olostaan huokui helpottunut tunnelma, kun hän valmistautui seuraavan aamun lähtöön. Samaan aikaan kun lähdin seuraavana aamuna kouluun, nousi isä polkupyöränsä päälle ja alkoi polkea 30 kilometrin matkaa kohti varuskuntakaupunkia. Toivoin mielessäni, että ehtisin kotiin koulusta ennen isää ja näkisin, minkälainen olisi Pirkon paluu. Ja ehdinhän minä. Vielä hetken odottelimme tulijoita, ennen kuin alkoi tapahtua kummia.

Pihalta kuului kavion kopsetta ja ikkunasta näimme, kuinka Pirkko juoksuaskelin riensi pihan poikki kohti avoinna olevaa hevostallin ovea. Hevonen seisahtui ovelle ja hetken tuijotti talliin todeten sen tyhjäksi. Hitaasti kääntyen se katsahti yli pihan ja yllättäen lähti laukaten pellolle. Katseilla seurasimme ensin ikkunasta, kun tuo tuttu eläin kiersi läheisen kotipellon, kaarsi metsänreunaan hevoshaan portille ja pysähtyi. Siirryimme sitten pihamaalle seuraamaan hevosen matkaa. Pian kuulimme kimakan hirnahduksen, kun se tervehti aidan toisella puolella viimeisiä kellastuneita ruohonkorsia näykkivää Pilkkua ja Iloa. Sen jälkeen se jatkoi matkaansa kauempana oleville pelloille, jonne emme pihasta nähneet. Isää pyörineen ei vielä silloin näkynyt.

Vasta samaan aikaan, kun Pirkko hitain löntystävin juoksuaskelin saapui takaisin pihamaalle ja asettui seisomaan keskelle pihaa, ilmestyi myös isä hiestä märkänä pyörineen paikalle. Hän kertoi laskeneensa hevosen irti talutusremmistä puolessa välissä kotimatkaa luullen tämän rauhallisesti kulkevan rinnalla. Mutta miten kävi. Pirkko oli ottanut heti hurjan laukan. Isä oli koettanut saavuttaa pyörinensä karkuria, mutta havainnut sen pian mahdottomaksi ja hellittänyt vauhtiaan. Hänen oli ollut pakko luottaa ajatukseen, että hevonen osaa tien kotiin, sillä se oli ennenkin kulkenut kyseisen kaupunkimatkan.

Hevonen keskellä pihaa oli sen näköinen, että se odotti tervetuliaisseremonioita paluunsa johdosta. Kuin käskystä sillä hetkellä kotona ollut väki kokoontui hevosen ympärille. Tunnelma oli juhlallinen. Katsahdin äitiä ja näin jälleen hänen silmistään valuvan kyyneleitä, mutta nyt ilon kyyneleitä. Isän silmät eivät kostuneet, mutta ääni liikutuksesta väristen hän totesi: ”Sotasankari on palannut kotiin.”

Aino Tuloisela

Muistelmakirjoitus on julkaistu Maahenki Oy:n kustantamassa ja Kirsti Mannisen toimittamassa Hevosvoimat-kirjassa vuonna 2011.