Nopeampi kuin silloiset ravikuninkaat; Vuotuiset voittosummat omaa luokkaansa; SE-hevonen. Se oli Savon ihmeruuna Vonkaus, jonka omisti ja jota valmensi ja ohjasti karttulalainen Evert Ryyttäri.

Vonkaus voitti Suurmestaruuden vuosina 1968, 1969 ja 1971. Vonkaus oli ensimmäinen suomenhevonen, jonka voittosumma ylitti ensimmäisenä 100 000, 200 000 ja 300 000 markan rajat. Ruuna oli voittosummalla mitattuna voitokkain suomenhevonen joka vuosi 1968–1974. (Lähde: Suomen Hippos)

Veijo Ryyttäri, Evert Ryyttärin poika, myöntää, että Vonkauksen menestys muutti viisilapsisen perheen elämän. Pienellä savolaistilalla oli kolme lypsävää lehmää, kymmenen hehtaaria metsää ja kolme viljeltyä peltohehtaaria. Vieraiden hevosten valmennus ja metsätyöt olivat olleet tilan tulonlähteitä.

”Ei se alussa ollut ruusuilla tanssimista”, Veijo muistuttaa Vonkauksen alkutaipaleesta.

Palkintotaso ei kaksinen ollut, sillä pienin voittajapalkinto oli kymmenen markkaa ja yleensä voittaja kuittasi 40–70 markkaa.

”Piti ajaa monta lähtöä, 6–7 lähtöä viikossa. Vonkaukselle kertyi yli 700 starttia”, Veijo muistelee uskomattomia starttimääriä.

Jos 700 lähtökertaa jakaa 13 kilpailuvuodella, tekee se 54 starttia vuotta kohti! Esimerkiksi vuonna 1970 Vonkaukselle kirjattiin 68 starttia. Talviaikaan raveja ei paljoakaan järjestetty eikä Vonkaus juurikaan talvella kilpaillut.

Matkanteko säveltämistä

Veijo toimi kilpailumatkoilla isänsä autokuskina, sillä Evert ei hankkinut koskaan autonajokorttia. Karttulasta tehtiin kilpailumatkoja aina Sodankylään ja Helsinkiin asti.

”Helsinkiin lähdettiin lauantaiaamuna, ajettiin ryhmäajo ja tasoitusajo, ja kotiin tultiin pyhäiltana”, nykyisin Siilinjärvellä asustava Veijo kertaa kisataipaleita.

Tuolloiset maantiet ja autot eivät kummoisia olleet. Veijo Ryyttäri sanookin, että matkanteko oli tuolloin ”aikamoista säveltämistä”. Iso pelastus oli se, että Vonkaus oli oiva matkantekijä.

Kuin perheenjäsen

Vonkauksen ravuriura päättyi lakisääteisessä 16-vuotiaan iässä. Ruunan elontaival katkesi heinäkuisena päivänä 1979.

”Tehtiin heiniä, ja Vonkaus ajoi haravakonetta. Lähdettiin sitten kotiin syömään ja jätimme Vonkauksen pellolle syömään heinää. Se oli sen verran apilapitoista, että se sai ähkyn eikä eläinlääkärikään pystynyt auttamaan.”

28-vuotiaan ruunan äkillinen poismeno kosketti Ryyttäreitä syvästi, sillä Vonkaus oli ollut heille kuin perheenjäsen. Vonkaus on haudattu kotitilalle Karttulaan.

Evertin ohjastajanura päättyi hänen täytettyään 70 vuotta. Hän jatkoi valmennusta ja valmennusmetodit pysyivät samoina loppuun asti.

”Isä ajoi vain reellä pari rengasta kiinni perässä, kangasteitä pitkin ja vedessä, etteivät hevosten jalat rasittuneet. Hiittejä hän ei ajanut ollenkaan”, Veijo kertoo isänsä treenitavoista.

Evert Ryyttäri nukkui pois 89-vuotiaana vuonna 2004.

Menee kuin vonkaisemalla

Savolainen toimittaja Raimo Naumanen kirjoitti Vonkauksen ja Ryyttärin voittokulusta Voiton vei Vonkaus -nimisen kirjan, joka julkaistiin vuonna 1978. Se oli tiettävästi ensimmäinen ravihevosesta julkaistu muistelmateos Suomessa. Tämän artikkelin sisältö perustuu Naumasen kirjaan.

Spinkkilän tilalle Ulvilassa Sivutus-tamma synnytti orivarsan 5. huhtikuuta 1961. Kalle Spinkkilä antoi varsalle nimeksi Suikaus.

Suikauksen sukutaulussa on kaksinkertainen ravikuningas Lohdutus, joka on sekä Sivutus-emän että Keikaus-isän isänisä. Lohdutus voitti ravikuninkuudet vuonna 1938 Viipurissa ja seuraavana vuonna Turussa.

Kalle Spinkkilä möi orivarsansa kaksivuotiaana 800 markalla porilaiselle Olavi Kömille, joka vei varsan Laukaaseen Kauko Tikkisen valmennustalliin. Ori ruunattiin saman tien siinä toivossa, että näin löytyisi paremmin hevoselle ostaja. Tikkinen osti Armi-nimisen tamman kangasniemeläiseltä Otto Laitiselta 1 400 markalla ja kaupan mukana meni varsakin.

Tikkinen oli unohtanut Suikaus-nimen ja hän oli ristinyt sen Ossiksi. Ihmisnimi ei kelvannut Laitisille. Kun Oton veli Veikko Laitinen näki varsan ensimmäiset juoksuaskeleet uudessa pihapiirissä, huudahti hän: ”Sehän menee kuin vonkaisemalla!”

”Silloinhan sen nimi voisi olla Vonkaus”, Otto Laitinen päätti.

Avausjuoksusta voitto

Laitisen valmennuksessa varsa oppi nopeasti ravaamaan oikeaoppisesti. Sille laitettiin tavalliset työhevosen kengät ja se tottui niihin hyvin. Vonkaus osallistui tilan kaikkiin töihin ja se osoittautuikin oivalliseksi kotitaloushevoseksi.

Nuorella hevosella tehtiin ravilenkkejä iltaisin töiden päätyttyä.

Vonkauksen raviura alkoi parhaalla mahdollisella tavalla. Se voitti ensimmäisen kilpailunsa Orimattilassa vuonna 1964, jossa se oli 3-vuotisten ryhmäajossa omaa luokkaansa kilometriajalla 49,3. Aika jäi vain muutaman sekunnin Suomen ennätyksestä. Kaksi viikkoa myöhemmin Vonkaus pyrki lähetysauton ohi ja varsa tuli niin ylivoimaisena voittajana maaliin, että kun Otto Laitinen käänsi Vonkauksen voittajaesittelyyn, oli muutamia hevosia vielä tulossa maaliin. Voittoaika 1.40,1 oli uusi Suomen ennätys ja kuusi sekuntia entistä ennätystä parempi.

Ostohinta kova pientilalliselle

Evert Ryyttäri (s. 1915) oli etsiskellyt itselleen hevosta, joka menestyisi suurissakin kilpailuissa. Hyvät ravurit olivat arvokkaita, ja pientilallisen oli uskaliasta sijoittaa rahaa epävarmoihin hevosiin.

Evert näki Vonkauksen ensimmäisen kerran Hankasalmen kisoissa ja hevonen teki heti suuren vaikutuksen.

”Olisipa tuollainen hevonen”, mietteliäs isäntä pohti voittajahevosta. Ilmeni, että hevonen oli myytävänä. Evert meni Laitisen luo: ”Mitähän mahtanee ruuna maksaa ja oliskohan se minullekkii myytävänä?” Evert Ryyttäri kysyi ujosti.

Laitinen ilmoitti hinnaksi ”kolome ja puoltuhatta markkaa”. Hinta oli melkoisen kova, ja seuraavan aamun pohdittuaan Evert kysyi Helvi-vaimonsa mielipidettä. Tämä vastasi: ”Osta pois, jos luulet rahaa löytyvän niinkin paljon.” Evert pinkaisi naapuriin soittamaan, ja tinkimisen jälkeen kauppahinnaksi sovittiin 3 250 markkaa.

Kuusivuotiaana kärkikaartiin

Suurjuoksijaksi Vonkaus nousi toukokuussa 1965 Suonenjoella, jossa voitto tuli ajalla 38,5. Elokuussa se juoksi huippujuoksijoiden joukkoon kilometriajalla 34,8. Vuoden 1965 kaikkiaan 20 startista ruuna keräsi 957 markan palkintorahat palkintosijoilla 13 – 4 – 1. Vuonna 1966 startteja oli 27, palkintorahaa kertyi 2 227 markkaa ja palkintosijoja 11 – 7 – 1.

Vuonna 1967 Vonkaus meni jo tähtijuoksijan vauhtia ja ennätysaika parani 27,4:ään. 27 startista heltisi 11 voittoa ja 7 kakkossijaa.

”Vonkaus oli murtautunut Suomen raviurheilun kärkikaartiin”, Raimo Naumanen toteaa kirjassaan.

Kuninkaallisia nopeampi

Suurmestaruutta Vonkaus lähti tavoittelemaan ensimmäisen kerran 7-vuotiaana. Monikaan ei uskonut laukkaherkän ruunan mahdollisuuksiin. Evert itse uskoi loppukilpailupaikkaan, jos pahoja laukkoja ei tulisi. Evert huomasi valintalähdön jälkeen Vonkauksen kainaloissa hiilimurskan mustat jäljet, joista hän päätteli, että etukavioiden iskut olivat laukkojen aiheuttajat.

”Loppukilepailuun minä pistän kaekesta huolimatta kainalosuojat. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä.”

Vonkaus voitti mestaruuden jopa omistajansakin yllätykseksi. Vonkaus oli ollut kuin toinen hevonen, sillä ruuna ei ottanut laukan laukkaa – kainalosuojista oli ollut sittenkin apua.

Kun Uusi-Veto uusi ravikuninkuutensa Forssassa, täytelähtöjä isännöinyt Vonkaus olisi aikojensa perusteella päihittänyt kuninkaalliset. Näin kävi myöhempinäkin vuosina. Ravikansa manasikin useaan otteeseen Vonkauksen ruunittajat.

Harvinaislaatuinen terveys

Vuonna 1971 Vonkaus rikkoi 10-vuotiaana, ensimmäisenä suomenhevosena, palkintorahojen haamurajan 100 000 markkaa. Vain lämminverinen ori Fredrik oli Suomessa yltänyt vastaavaan.

Vonkaus oli vuoden nopein sekä autolähdöissä 25,6 ja tasoituslähdöissä SE-ajalla 25,9.

Kahdeksan vuoden kilpailu-ura oli jatkunut katkeamattomana. Vain kaksi kertaa hevonen oli joutunut jäämään pois ilmoitetusta kilpailusta.

Evert Ryyttärin mielestä Vonkaus oli oikean hevosen esikuva. Hevonen ei ollut sairastunut kertaakaan ja sen terveys oli harvinaislaatuinen.

”Pitkien matkojen takia sitä jouduttiin kuljettamaan vetoisissa autoissa tuntikausia, eikä kotitallikaan ollut kaikkein ajanmukaisimpia. Silti ruuna nautti elämästään, kilpaili innokkaasti ja söi hyvin. Oli onni omistaa sellainen hevonen!” Raimo Naumanen kuvailee Ryyttärin tuntoja.

Vasta 11-vuotiaana hevonen loukkasi jalkaansa niin, että se vaikutti kilpailemiseen. Tutkimus osoitti, että oikean jalan hankoside oli vioittunut.

Mutta hevonen tervehtyi ja sen voittokulku jatkui. Vuonna 1973 rikkoutui 200 000 markan voittosumma ja vuonna 1975 rikkoutui 300 000 markan rajapyykki.

Mailin SE-aika parani parin tunnin välein

Jalka parani ja niin paranivat Suomen ennätykset. Evert Ryyttäri ei koskaan jahdannut ennätysaikoja – ne tulivat jos olivat tullakseen. Hän ajoi palkintorahoista.

”Jos ennätyksistä maksettaisiin, silloin niitä kannattaisi yrittää”, Evert oli sanonut kyselijöille.

Yksi ennätys on ikimuistoinen. Mailin Suomen ennätys, 24,8, oli pysynyt sitkeästi Ero-Lohkon nimissä. Uusi-Veto, Hovi-Posti ja Vilperi olivat päässeet samaan.

Tampereen Erilo-ajon karsintalähdössä heinäkuussa 1973 Vonkaus hyppäsi lähdössä laukalle. Sille otettiin laukan jälkeen välikilometriaika ja se oli hurja 23,5. Ruuna ylitti maalilinjan voittajana kilometriajalla 24,6!

”Yleisö oli ihmeissään. Pahan laukan jälkeen Vonkaus oli murskannut maagisena pidetyn Suomen ennätyksen”, Naumanen kirjoittaa.

Suomen ennätys tuli Evertille yllätyksenä, sillä Vonkaus oli vedellyt viikolla heinäkuormia, eikä ravia ollut ajettu askeltakaan.

Eikä tässä kaikki. Loppukilpailussa vauhti parani, kun Vonkaus vei voiton uudella SE-ajalla 24,2! Edellisestä ennätysjuoksusta ehti kulua vain pari tuntia.

Hevosta säästäen

Raimo Naumasen kirjoittaman kirjan mukaan Evert Ryyttärin valmennusmenetelmät olivat yksinkertaisia mutta tehokkaita. Pääperiaatteena oli, että hevosta säästetään mahdollisimman paljon.

”Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista valmennussuunnitelmaa lenkille lähtiessäni. Jos hevonen haluaa juosta, annan sen juosta. Jos sillä ei ole puhtia, kävelköön. Valmennuslenkkini on 5–6 kilometrin pituinen, mäkirikas metsäpolku. Ja siellä ajan pelkästään reellä.”

Vonkauksen lepokausi alkoi tavallisesti marraskuun alusta ja helmikuun loppupuolelle saakka se sai olla vapaana ja kengättömänä. Vain aivan viimeisinä vuosina hevosta liikuteltiin tauonkin aikana. Reen perässä olevaa painoa lisättiin kunnon kohentumisen myötä. Lenkin pituus pysyi aina samana. Tämä ohjelma ajettiin läpi viikon jokaisena päivänä. Loppupäivän hevonen sai olla vapaana joko tallissa tai laitumella. Pienet taloustyöt, kuten heinä hakumatkat, olivat vaihtelua ja mielen virkistystä.

”Peruskunnon luomisessa minulla ei ole ollut muuta salaisuutta.”

Vain pahimpina kelirikkoaikoina hevonen valjastettiin harjoituskärryjen eteen. Maastolenkki oli liian pehmeä hevoselle ajettavaksi. Silloin jouduttiin turvautumaan koviin sivuteihin. Kilpakärryjen eteen Vonkaus joutui vasta radalla.

”Ajoin niin sanottuja rahahiittejä. Joskus tuli rahaa, joskus ei. Olisi tietysti hyvä, jos hevosella ennen kilpailukauden alkua ajettaisiin muutamia irtiottoja. Samoin varsoja pitää totuttaa kilpavarusteisiin.”

Valmennusvauhti määräytyy hevosen kunnon mukaan, painoja lisäten.

”Pyrin säästämään hevosta niin paljon kuin mahdollista. Tästä oli monesti seurauksena, että keväällä tuli melkoinen kiire kunnon ajoittamisessa.”

”Lämpimänä kesäaikana ajoin paljon järvessä. Reki perässä ajaa porskuttelin järvessä hevosella runsaan kilometrin matkan. Tallilta on 2,5 kilometriä järvelle ja se edestakaisin riitti valmennuslenkiksi. Vesi on erittäin kova vastus ja järvessä ajoa suosittelisin useammankin kerran päivässä tehtäväksi. Järvivesi on lisäksi terveellistä jaloille. Muuta jalkahoitoa ei tarvita.”

Päivän valmennusajo valjastuksineen, ajoineen ja riisumisineen kesti vajaan tunnin.

”Mielestäni on hullua rasittaa hevosen jalkoja pitkällä ajolla, jos vähemmälläkin kunto nousee. Lyhyt ja tehokas valmennus tuo parhaan tuloksen. Aamuvalmennuksen olen todennut parhaaksi. Hevonen on kello 4–6 virkeimmillään. Aamuajon aikana se on kuin eri hevonen. Iltaisin ei ole ollut samanlaista tuntua.”

”Annan hevoselle melkoisesti vapauksia. Esimerkiksi kilpailujen jälkeen ne saattavat seistä kaksikin päivää ennen kuin niitä liikutellaan. Kilpailumatkat ovat pitkiä ja hevoset rasittuvat melkoisesti. Yleensä kilpailukauden aikana viikonvaihteessa startissa ollut hevonen saa maanantain vapaapäiväksi.”

Vonkaus kilpaili niin ahkerasti, ettei sitä koskaan tarvinnut hiittailla. Ennen kilpailua tapahtuva lämmittelyajokin jäi melko vähäiseksi.

”Ennätykset ehkä olisivat toisenlaisella valmennuksella olleet huomattavasti paremmat. Ajoin vain rahasta, enkä pyrkinyt koskaan ennätyksiin. Ne tulivat kilpailun tiimellyksessä kuin varkain.”

Kun kilpailukausi oli ohi, kengät otettiin pois jalasta ja hevonen pääsi lepäämään.

”Yhtä tärkeää kuin ajaminen on muukin hoito. Hevosen pitää saada olla paljon ulkona. Vonkaus käveli talvisinkin ympäri pihoja kuin koira nurkkia kierrellen. Mieliala säilyy näin pirteänä. Vapaa liikunta raskaan kilpailukauden jälkeen on oikeaa mielenhoitoa. Ruokinta on erittäin tarkkaa siksi, että kilpailuhevosen tulee saada vahvaa ruokaa riittävästi. Tässä kuitenkin ammutaan helposti yli. Itsekin olen joskus saanut maksaa kovat oppirahat. Kahdesti päivässä tapahtuva ruokinta riittää. Silloin hevonen syö hyvin eikä nirsoile.”

Vonkaus tarvitsi ravintoa yllättävän vähän. Päiväannos oli 4–5 kiloa kauroja, pari kourallista näkkileipää ja lisäksi kivennäisiä. Heinää se sai syödä niin paljon kuin halusi. Lepokauden aikana ruokintaa kevennettiin.

”Älyttömän vahvassa kunnossa pitäminen on hevosen rasittamista. Kilpailukausi vaatii kovaa kuntoa, mutta lihava hevonen ei ole sama kuin kovakuntoinen hevonen.”

Yksi tärkeimmistä Evertin ohjesäännöistä oli hevosen henkisen vireystilan pitäminen korkealla.

”Hevosen mieliala säilyy virkeänä ja innokkaana, kun sille ei tule tunnetta, että ajaminen on työtä. Ehdottoman säännöllistä ja junnaavaa valmennusohjelmaa tulisi välttää. Hevostakin on käsiteltävä mielialojen mukaan. Silloin valmennus on tehokkainta ja hevosta säästävää.”

Teksti: Jukka Timonen; suorat lainaukset Voiton vei Vonkaus -kirjasta
Kuvat: Voiton vei Vonkaus -kirjan kuvituskuvia