Jos haluat varsastasi juoksijan, anna sille mahdollisuus liikkua jo ensi hetkistä lähtien. Säännöllinen, sopivasti elimistöä rasittava liikunta on paras tae nuoren hevosen tasapainoiselle kehitykselle.

Suomenhevosliitto pyysi hevossairauksien erikoiseläinlääkäriä Mari Vettenrantaa esittämään näkemyksiään nuoren suomenhevosen valmennuksesta ja kilpailuttamisesta. Hän kertoo kokemuksistaan ja näkemyksistään sekä eläinlääkärin että hevosenomistajan näkökulmasta.

Vettenranta on toiminut eläinlääkärinä 19 vuoden ajan Suomessa ja Ruotsissa. Viimeisin menestyshevonen, jonka kehitystä hän on voinut seurata läheltä, oli isänsä Reijo Vettenrannan kasvattama Frankker (i. Frans, e. Hilsker, ei. Viesker). Seppo Sarkolan valmentama ja ohjastama 22,8aly-aikainen ori ehti startata 47 kertaa totosijoituksin 9–13–11.

Frankker oli Vettenrantojen oma kasvatti toisessa polvessa ja ehti nousta avointen sarjan rahamääriin (84 215 e), kunnes ori menehtyi 8-vuotiaana ähkyyn.

Haastava talvi takana

Varsan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana on huolehdittava riittävästä ravinnosta ja levosta ja se on muistettava myös madottaa. Varsan jalka-asentoja on syytä tarkkailla, ja virheasennoille on mietittävä mahdollisia korjaustoimenpiteitä.

Varsan vieroitusiässä ja seuraavan puolen vuoden aikana on oltava tarjolla riittävästi ja hyvälaatuista ravintoa. Varsalla on oltava mahdollisuus liikkua ja tällöin tarhojen pohjat ovat erittäin tärkeässä asemassa.

”Kulunut talvi on ollut tosi hankala vuotiaille varsoille, kun on ollut pääasiassa eriasteista liukkautta koko talvi. Eiväthän ne varsat liiku, jos tarha on liukas”, eläinlääkäri harmittelee.

Kun hevonen ei liiku, se ei rasita luitaan, lihaksiaan ja verenkiertoelimistöään kuten sydäntä ja keuhkoja.

”Varsa-aikana näitä rakenteita on mahdollisuus kehittää ja parantaa hapenottokykyä, mutta jos ne nököttävät paikallaan, tämä kehitys jää pois”, Vettenranta selvittää syy-seuraussuhdetta.

Luu on toimiva elin

Tutkimuksissa on todettu, että nuorena aloitetulla liikunnalla on positiivinen vaikutus liikuntaelimiin, erityisesti luustoon. Lajityypillisellä valmennuksella, joka on aloitettu ajoissa ennen luun kasvun päättymistä, voidaan vaikuttaa huomattavasti kehittyvän luun vahvuuteen.

Laukkahevosilla tehty tutkimus paljasti, että luu voi kaksinkertaistaa, jopa kolminkertaistaa kuorikerroksen paksuutensa vasteena treeniin.

”Yleisesti luullaan, että luu on luu ja se on semmoinen mikä siitä syntymässä tullut ja se kasvaa mittaa. Luu on ihan toimiva elin, elikkä se voi olla vahvempi tai heikompi sen mukaan, minkälaisessa rasituksessa se luu elää”, Vettenranta huomauttaa.

Pelkästään tallin ja tarhan välillä liikkuvan hevosen luustosta häviää mineraaleja ja kalkkia pois, koska luu ei rasitu.

”Hevonen kestää hyvin tarhassa seisoskelun, mutta kun hevosta liikutetaan, luu huomaa, että syntyy rasitusta, niin luu alkaa kovettua ja luuhun tulee lisää mineraaleja ja kalkkia. Mutta se vaatii aikaa.”

”Itse pidän tärkeänä, että liikunta on tarpeellista senkin takia, että sitä luuta valmistellaan siihen tulevaan. Jos siitä hevosesta on tarkoitus urheiluhevosta rakentaa, luun tarvitsee tottua jo nuoruusaikana siihen liikkumiseen ja rasitukseen”, Mari Vettenranta painottaa.

Tilavassa tarhassa kaveripainia

Vettenranta uskoo, että varsa kehittyy parhaiten, kun sillä on tarhassa kavereita.

”Kun niiden välillä tulee painimista ja normaalia laumakäyttäytymistä, luonne kouliintuu ja liikkuminen on todennäköisesti paljon monipuolisempaa kuin että se olisi yksin.”

Ulkotarhoissa ja pihatoissa tilan koko pitää olla riittävä suhteessa hevosten määrään. Kun hevoset ovat yhdessä, niiden potkuvaurioiden riski kasvaa.

”Jos siellä tarhassa on riittävästi tilaa ja kun siellä on ne hierarkiasuhteet syntyneet, niin siellä on silloin tilaa sille heikommalle väistää sitä vahvempaa ja se suojaa niiltä potkuvaurioilta.”

Nuoren hevosen omaehtoista liikkumista Mari Vettenranta pitää ”hirvittävän tärkeänä” kehon hallinnan ja koordinaation kehittymisen kannalta.

”Tarhan ei tarvitse olla umpisiloteltu, siellä voi olla kivenmurikkaa ja nyppylää, mutta siellä pitää olla hyvääkin paikkaa, missä pääsee juoksemaan. En pidä pahana, jos siinä tarhan maastossa on vaihtelevuutta ja metsäsaarekkeita.”

Kun hevonen liikkuu erilaisilla pohjilla, se joutuu tunnustelemaan, kuinka jalkansa asettelee. Tämä kehittää varsan koordinaatiota ja kehonhallintaa.

Hevosen lukemisen taito

Varsan opettaminen nuoreksi urheiluhevoseksi alkaa 1,5-vuotiaana laidunkesän jälkeen. Olipa opettaja ammattilainen tai amatööri, tärkeää on, että treenaus tapahtuu ammattimaisin ottein ja jossa toistot ja säännöllisyys ovat harjoittelun johtotähtenä.

Oikein mitoitetussa harjoittelussa luu muotoutuu kestämään rasitusta parhaalla mahdollisella tavalla. Luussa tapahtuu koko ajan korjaavaa uudelleenmuotoutumista. Valmennuksen täytyy tapahtua sellaisella tasolla ja intensiteetillä, että käytetään hyväksi luuston kyky vahvistua, mutta ei edetä liian nopeasti, jolloin luuston kyky korjata vauriot ja vastata rasitukseen ylittyy.

Mutta miten löytyy valmennuksen oikea rasitustaso?

”Hevosen lukemisen taito on isossa asemassa. Hevoset ovat erilaisia, joten kaikkia hevosia ei voi laittaa samaan sapluunaan. Ne kehittyvät eri tahtia ja niiden luonteet ovat erilaisia. Se luonne voi aiheuttaa toisille haasteita, kun taas toiset ovat luonteeltaan taipuisia ja tekevät aina kaiken just niin kuin pitää”, Vettenranta muistuttaa.

Luu vahvistuu maksimirasituksessa

Mari Vettenranta ottaa esimerkkinä 2–3-vuotiaan suomenhevosen harjoittelun.

”Tärkeintä on, että sitä hevosta liikutetaan, että sillä on sitä lajinomaista harjoittelua eli kärryjen kanssa ajoa. Jos se osaa ravata hyvin ja sillä on sitä vauhtia, kyllä sen pitää välillä päästä vähän menemään reippaamminkin. Sieltä tulee sitä oikeaa liikeradan hakemista.”

Kilometrimäärät eivät välttämättä tarvitse olla kovin suuria. Tarvitaan toistoja ja hevosen on mentävä muutakin kuin kävelyä. Luu vahvistuu rasituksen maksimitason mukaan – ei niinkään rasituksen määrän mukaan.

”Vauhti on oltava sille hevoselle sovitettua. Jos se helposti ravaa, niin voidaan päästää vähän reippaamminkin. Jos ravissa on vähän ongelmaa tai on ollut kova kasvupyrähdys ja hevosen koordinaatio on huono ja on selkeästi havaittavissa, että ravi ei luontevasti suju, silloin mennään hiljempaa. Sellaisella hevosella kilometrimäärää voi lisätä, jotta sitä kautta tulee sitä rasitusta, kun mennään hiljempaa.”

Harjoituskaveri vapauttaa käsijarrun

Mari Vettenranta sanoo kokemuksesta, että suomenhevosta on luettava enemmän kuin lämminveristä ja tutkailtava, minkä luonteinen yksilö on.

”Suomenhevosissa on niitä, jotka ilman sitä kaveria ovat vähän käsijarru päällä kaiken aikaa. Sellaiselle hevoselle olisi hirveän hyvä, että sillä olisi harjoituskaveri. Kuskin käskytyksellä ’mees nyt vielä’ ei tule sitä viimeisintä puristusta, vaan sen kautta, että kun se kaverikin menee, niin kyllähän minäkin perässä pysyn”, Vettenranta kuvaa lajitoverin tuomaa kilpailuhenkeä.

”Ammattilaistalleissa kun ajetaan suomenhevosia porukassa, niin siinä syntyy omaa kilpailuhenkeä ja yrityshalua. Silloin hevonen treenaa itseään kovemmin kuin se, joka pitää sitä käsijarrua päällä ja menee vain just sen verran mitä se kuski siellä kärryillä käskee.”

Tauko ravin heiketessä

Vettenranta tarjoaisi nuoren hevosen harjoitusohjelmaan rasittavia lenkkejä pari–kolme kertaa viikossa. Niin kuin ihmisilläkin lepo on hevosen kudoksille yhtä tärkeää kuin rasitus.

Harjoittelutauko on paikallaan, jos aikaisemmin hyvin ravannut hevonen alkaakin jollain tavalla heikentää raviaan eikä ole enää niin halukas menemään.

”Nuorilla, 2–3-vuotiailla hevosilla en pidä yhtään pahana parin viikon treenitaukoa. Kunto ei häviä siinä yhtään mihinkään, kun hevonen saa hengähtää”, eläinlääkäri opastaa jo ennen ensimmäisen ontumisen ilmenemistä.

Vettenrannan mukaan hevosurheilijoiden perisynti on, että kun hevonen ei tunnu hyvältä, niin mieluummin lisätään rasitusta kuin että pikkaisen kevennettäisiin.

”Se on tosi paljon vaikeampaa jättää se yksi lenkki ajamatta kuin lisätä viikkoon se yksi lenkki.”

Ylirasitus aiheuttaa kipua

Nuori suomenhevosravuri päätyy usein eläinlääkärin potilaaksi, kun ravi hukkuu, hevonen ei ravaa tai se ”könkkää”.

Ylirasitus aiheuttaa hevoselle kipua, joka ilmenee lopulta ontumisena. Vettenrannan mukaan tässä vaiheessa tilanteeseen on reagoitava: Tarvitaanko eläinlääkärin tekemiä tutkimuksia ja määräämiä hoitoja vai riittääkö lepo? Onko valmennusta muutettava?

Jos päädytään eläinlääkärin pakeille, hänen on erittäin tärkeää saada hevosen valmentajalta mahdollisimman tarkka kuvaus siitä, miten hevosta on treenattu ja miltä se nyt tuntuu ajettaessa: miten lähtee liikkeelle, vertyykö, huonontaako ajon myötä, väsyykö, puoltaako, onko toisohjainen, minkälainen on hevosen yleinen mieliala, miten syö?

Nuorella hevosella usein ongelmien taustalla on luukipu. Luukipua ei ole aina helppo todeta. Hevonen ei välttämättä reagoi taivutuskokeissa eikä usein puudu nivelpuudutuksilla. Luukipu ei näy röntgenissä.

”Uudet tutkimusmenetelmät, skintigrafia ja etenkin magneettitutkimus, ovat tuoneet valtavasti uutta tietoa nimenomaan luukivusta”, Vettenranta iloitsee.

Skintigrafia on luuston gammakuvaus, jossa voidaan selvittää luuston verenkierron ja aineenvaihdunnan muutoksia.

Tähtäin 4-vuotiaana starttiin

Kun pohjat on tehty hyvin, on aika suunnata kilparadoille. Useissa tutkimuksissa on todettu, että hevosilla, jotka aloittavat kilpauran nuorena, on tulevaisuudessa enemmän startteja, enemmän kilpailuvuosia ja enemmän juostua rahaa.

Hanna Salonen teki tutkimuksen vuonna 2008 kilpailemisen aloitusiän yhteydestä suomenhevosten ravikilpailumenestykseen. Hänellä oli käytettävissään kilpailutiedostot vuosilta 1984–2005. Mitä nuorempana hevonen aloittaa kilpailemisen, sitä parempia tuloksia se saavuttaa kilpailumenestystä kuvaavissa mitoissa.

”Mielestäni tulisi pyrkiä siihen, että starttiin päästään 4-vuotiaana”, Vettenranta sanoo.

Kun hevosella aloitetaan kilpailu-ura nuorena, se kertoo Vettenrannan mukaan siitä, että hevosta on alusta pitäen harjoitettu kilpailu-uraa silmällä pitäen.

”Siinä on ollut jonkinlainen suunnitelmallisuus, kun hevonen tulee 4-vuotiaana starttiin. Kertooko se siitä, ovatko ne hevosina itsessään niin paljon muita parempia, vaiko siitä, että niiden varsavuosien hoito ja treeni ovat olleet suunnitelmallisempia?”

Tutusta kuskista apua

Vettenranta pelkää, että ne koulukunnan kannattajat tekevät karhunpalveluksen, jotka ajattelevat, että suomenhevonen on kypsä kilparadoille vasta 6–7-vuotiaina ja että treeni on pahasta nuorena.

”Minä itse tykkäisin, että tieteellinen puoli puhuu sen puolesta, että urheiluhevosta on treenattava nuorenakin. Mutta se vaan pitää sovittaa sille hevoselle sopivaksi se intensiteetti siinä treenissä.”

Nuorelle hevoselle ensimmäiset startit ovat jatkon takia erittäin tärkeitä. Niiden jäljiltä hevoselle pitäisi jäädä halu ja motivaatio palata radoille.

”On suurenmoinen etu, jos avausstartit pystyy ajamaan se tuttu kuski, joka kuuntelee valmentajan mielipiteitä. Valmentajankin pitää olla realistinen, ettei haeta välttämättä sitä totosijoitusta vaan haetaan sitä, että se on sille hevoselle mukava startti, se ei ylitä itseään eikä väsy liikaa, mutta saa alleen kehittävän startin ja voimaa jää pikkaisen varastoon. Hevoselle on jäätävä mieli, että tämä homma oli mukavaa”, Mari Vettenranta painottaa.

Kova vauhti lisää vammariskiä

Kilpailu-uran aloittamisessa on tärkeää löytää jokaiselle hevoselle oma, sopiva lähestymistapa.

”Jos se tuntuu ikäluokkahevoselta, niin sitä on selkeää viedä eteenpäin. ’Normaalille’ hevoselle on löydettävä sopivat lähdöt ja kilpailurytmi, jotta se pääsee starttien myötä kehittymään eikä joudu liian koville.”

Lahjakkaat hevoset, ikäluokkahevoset, ovat Vettenrannan mielestä asia erikseen. Suomenhevosissa on kuitenkin lahjakkaita hevosia, joilla on vauhtia jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta lihaksiston antama tuki ei ole vielä riittävä.

”Vaarana on, että kun mennään kovaa, lihakset menevät maitohapoille ja tulee niitä huonoja askeleita. Silloin niitä vammojakin syntyy, kun se vauhtikin on kova.”

Rakenteille – luut, jänteet, hankositeet – vammautumisriski on silloin sitä suurempi mitä suurempi vauhti on.

”Vauhti on vammautumisessa se merkittävä tekijä, jos lihaksisto ei ole valmis eikä tarpeeksi vahva. Lihaksiston tehtävä on ottaa vastaan iskuja ja tärähdyksiä ja vaimentaa niitä. Jos lihaksisto väsyy, niin silloin se rasitus kohdistuu enemmän jänteisiin, hankositeisiin ja luihin – ja näitä vammoja sitten tulee”, Vettenranta selventää vammautumisen kulkua.

Hiljaa hyvä tulee – toisille

Suomenhevosen jalostus on mennyt Vettenrannan mukaan selkeästi eteenpäin. Jalostus tuottaa hevosia, jotka ovat selkeästi ravureita – ne osaavat heti ravata ja niillä on vauhtia. Sitten on niitä, jotka eivät ole ihan sen parhaan AA-ravigeenin omaavia.

”Ne kyllä osaavat ravata, mutta niillä ei ole ihan niin helppoa se meneminen. Toisaalta se suojaa näitä hevosia, kun niillä ei ole ihan niin helposti vauhdit pinnassa. Ne pääsevät kehittymään pidemmällä jaksolla ja niillä ehditään kerätä niitä kilometrejä enemmän ennen kuin ne vauhdit nousevat korkeammiksi”, Vettenranta filosofoi.

Sarjamääritykset kohdilleen

Mari Vettenranta toivoo, että suomenhevosravureiden aloittamiskynnys pitäisi olla nykyistä matalampi. Eli tarjolla pitäisi olla riittävästi sopivan matalia sarjoja. Tähän auttaa ainoastaan sarjamääritykset.

Hän ehdottaa, että raviradat tekisivät yhteistyötä nuorille rajattujen sarjojen sarjamääritysten laadinnassa.

Vettenranta nimittäin laski jokin vuosi sitten, että jos oli esimerkiksi hyvä 4-vuotias, jolla tähdättiin ikäluokkalähtöihin, startteja tuli tiheään painottuen kesäkuusta lokakuuhun yhteensä 13 kappaletta. Näissä kaikissa oli todennäköisesti vastassa ikäluokan kovimpia vastustajia. Syksyllä oli useampi startti, ettei niillä ollut edes kahden viikon palautumisväliä.

”Se oli minun mielestä ihan liian tiukkaa 4-vuotiaalle hevoselle ottaen huomioon, että se lepo on yhtä tärkeää kehittymiselle kuin se treeni. Kun mennään noita vauhteja, starttiväli pitäisi olla mielestäni minimissään kaksi viikkoa, jotta hevonen pääsee kunnolla palautumaan siinä välillä.”

Ei ole ollenkaan tavatonta, että esimerkiksi jänne- ja hankosidevammat eivät tule heti ilmi jonkun kovan rasituksen jälkeen. Jos vammasta kärsineellä hevosella ajetaan uusi startti, loukkaantunut kohta hajoaa entistä pahemmin.

”Vähintään kahden viikon starttivälillä pystytään seuraamaan, että hevosella on kaikki kunnossa ennen uutta starttia”, Vettenranta perustelee tauon vähimmäispituutta.

Vettenrannan mukaan 4-vuotiaiden kisoja voitaisiin siirtää 5- ja 6-vuotiaille.

”Todennäköisesti rahat jakautuisivat laajemmalle hevospopulaatiolle eikä esimerkiksi sairastuminen 4-vuotiaana elokuussa veisi kaikkia ennakkomaksullisia kisoja.”

Teksti: Jukka Timonen

Mari Vettenranta, s. 1974

• hevossairauksien erikoiseläinlääkäri
• valmistunut eläinlääkäriksi vuonna 2001 Helsingin yliopistosta
• hevossairauksien erikoiseläinlääkäriksi vuonna 2008 Suomessa ja Ruotsissa
• ISELP-tutkinto vuonna 2018; kansainvälinen hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksiin ja diagnostiikkaan keskittyvä tutkinto; Vettenranta on ensimmäinen ja tällä hetkellä ainut suomalainen hevoseläinlääkäri, joka on suorittanut ISELP-tutkinnon
• ydinosaamista hevosten ortopediset tutkimukset ja röntgen ja ultraäänikuvantaminen, tuki- ja liikuntaelinten vammojen ja vaurioiden hoito
• kouluttautuu aktiivisesti vuosittain sekä kotimaassa että ulkomailla alan johtavissa kongresseissa
• MVET Oy:n Seinäjoen klinikka