Sotahevoset kuolivat sankarikuoleman

”Sodassa olleet, kotiin palautetut hevoset olivat sankareita ja niitä kunnioitettiin. Niille annettiin paras mahdollinen hoito ja kevyimmät työt, mikäli talossa oli useita hevosia.”

 

Suomalainen ratsuv� aliupseeri hevosineen.

Suomalainen ratsuväen aliupseeri hevosineen. Sunku 1942. SA-kuva

Näin kirjoittaa Riitta-Marja Leinonen vuonna 2005 Oulun yliopistossa tekemässään esitelmässä ”Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana”. Hän halusi tuoda tutkielmassaan esiin suomalaisten muistot sotahevosesta.

Leinonen käytti lähteenään kilpakeräysmateriaalia, joka käsittelee ihmisten kokemuksia sodasta ja hevosesta. Materiaali koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon vuonna 1975 kerätystä aineistosta Hevoset sodassa 1939–1944.

Joka neljäs palvelukseen

Armeija pakko-otti lain suomin oikeuksin hevosia palvelukseensa. Talvisodan päättyessä palvelukseen oli otettu 71 805 hevosta eli neljännes koko Suomen täysi-ikäisestä hevoskannasta.

Aune Alikosken isällä oli kaksi hevosta, joista hän päätti antaa paremman, koska se pärjäisi paremmin.

”Vakavana isä valmisteli Kilttiä matkalle. Laittoi vielä ämpärin kaulaan. Se ei juo muusta, oli isä sanonut Lappeenrannassa luovuttaessa rakkaintaan.”

Ruokinta

”Syö ja syötä hevosesikin”” on hevosmiehen ensimmäinen käsky. Muonahevonen saa raskaan urakkansa jälkeen oman osansa tuomisista. Rukajärven suunta 1943. SA-kuva

Ihmisen sielunhoitaja

Hevoset olivat miehille asetovereita. Ne oppivat jopa maastoutumaan miesten kanssa, kun keskitys tuli. ”Kun hevosmies heittäytyi maantien ojaan etsien suojaa vihollisen ampumiselta, samalla hetkellä oli hevonenkin ojassa matalana hänen vieressään.”

Hevosille juteltiin ja kerrottiin omia tuntoja. Eläimestä tuli poikkeusoloissa ihmisen sielunhoitaja. Niiden luota lohtua hakivat myös muut kuin niiden hoitajat. Hevosten kanssa tunnettiin yhteenkuuluvuutta, koska myös ne olivat joutuneet kauas kotoaan sodan mielettömyyteen.

Oiva Mattila kertoo olleensa jo lapsesta saakka eläinrakas ja hän meni ”harva se ilta” yksikseen talliin hevosia tapaamaan.

”Siellä saattoi vierähtää tunti tai pari, kun me kotoisista oloista temmatut vietimme iltaa yhdessä. Usein toin tullessani näkkileipää ja miten somasti ne sitä ottivat huulillaan kämmeneltäni. Juttelin niille ja hevoset kuuntelivat hörökorvin katsoen minuun. Mikä ymmärtämys niiden silmissä olikaan sekoittuneena silmien ilmeen kuvastamaan elämisen tuskaan. Harjailin ja kyhnyttelin niitä siellä tallin hämärässä. Tunnelma tallissa oli, sanoisinko suorastaan harras.”

Kranaatin sirpaleesta haavoittunut hevonen.

Kranaatin sirpaleesta haavoittunut hevonen. Nuijamaa, Konnunsuon maasto 1941. SA-kuva

Syyllisyys ja suru

Haavoittuneen hevosen ampuminen oli joillekin miehille epämiellyttävimpiä asioita, mitä joutuivat sodassa tekemään. Tarinoissa kuvastuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen miesten ja naisten kokema kauhu, syyllisyys ja suru, Riitta-Marja Leinonen kirjoittaa.

Aatos Kaarton Pruuni-ruuna haavoittui pommikoneesta ammutuista luodeista.

”…tummanpunainen veri pursui paksuna sen sieraimista. Mustanruskeissa silmissä oli äärettömän surullinen, nöyrä katse. Silittelin ystäväni otsaa ja veristä kaulaa ja sopertelin jotakin rauhoittavasti. Mieleeni tuli, että haluaisin itse lähettää Pruunin kuolemaan, mutta tiesin, etten siihen kuitenkaan kykenisi. Sisukkaasti pieni Pruuni seisoi huojuvilla jaloillaan ja painoi riipuksissa olevaa päätään rintaani vasten. Siinä se oli siihen hetkeen saakka, jolloin sen otsaan suunnattu ase laukesi ja Pruuni lyyhistyi mustuneelle sannansekaiselle hangelle.”

 

Hevoset olivat sotasankareita monien mielestä siinä missä miehetkin ja ne kuolivat sankarikuoleman isänmaan puolesta niin kuin sodassa kaatuneet miehetkin.

”Kun sota vihdoin loppui, Musta ei enää palannut kotiin. Se oli suorittanut tehtävänsä ja saanut sankarin osan.”

Puolustusvoimien hevostappiot talvisodan aikana oliva 7 204 hevosta kuolleina, kadonneina ja lopetettuina, joista vihollistulessa kuoli 3 968. Jatkosodassa hevostappio oli 14 573.

Jälleennäkemisen kyyneleitä

Sotahevosten paluu koteihinsa olivat tunteikkaita hetkiä molemmille osapuolille. Ihmisten kertomuksissa kerrotaan niin ihmisten kuin hevosten ilon ja onnen tunteista.

”Millä tavalla hevonen osoittaa sen, että se tuntee isäntänsä pitkän eron jälkeen? Se kuopii etukavioillaan, hirnua hörähtelee ja korvat pelaavat kummasti, joten siinä ei jää puolin eikä toisin mitään epäselvää.”

FB_IMG_1575391962486

Kimmo Lähteinen Saarijärveltä lähetti kuvan vaaristaan Felix Lähteisestä (s. 6.6.1914, k. 7.8.1997). Kuvassa Felix pitelee hevosta. Kimmo Lähteinen arvelee kuvan olevan Vienan Karjalasta, missä vaari aseveljineen istuttivat perunaa.

”Meiltä sukulaistalosta oli kaksi hevosta sotareissussa ja kotiin palautuksen yhteydessä oli tullut sekavuutta luovutettavien hevosten omistussuhteista. Hevosten kantakorttien merkinnöissä oli epätarkkuuksia. Hevosia mentiin etsimään naapuripitäjään, jossa oli palautettujen hevosten kokoamispaikka. Mukana oli talon ns. isäntärenki, joka oli kasvattanut varsasta molemmat hevoset. Tultuamme paikan päälle ei meillä ollut epäselvyyksiä omista hevosistamme sen paremmin kuin viranomaisillakaan. Hevoset olivat puomissa kiinni ja niitä oli paljon, mutta kun tulimme ensimmäisen omamme kohdalle alkoi sen mailmanen hirnunta ja reuhtominen, samoin toisen kohdalla, joka kaiken temmellyksensä yhteydessä veti riimuköyden poikki ja heti päällään tönimään kasvattajaansa. Molempien hevosten pään hinkkaamisesta noutajan vartaloa vasten ei tahtonut tulla ollenkaan loppua. Siinä ei voinut kuivin silmin katsoa sitä kotiintulon onnea. Minusta tuntui, että kostuivat ne hevostenkin silmät.”

 

Isäntä oli päästänyt Pirkko-tamman irti sitä takaisin hakiessaan ja se oli luultavasti juossut koko 13 kilometrin matkan kotiin. Se oli herättänyt kyläläisissäkin ihmetystä, kun oli kylän läpi yksin nelistänyt. Kotipihaan tullessa Pirkko oli hirnahtanut.

”Emäntä meni vastaan ja hevonen yhä juosten tuli suoraan emännän luokse ja painoi turpansa hänen olkapäälleen ja huokaisi. Siinä oltiin hiljaa pitkän aikaa. Kyyneleet tulivat emännän silmiin – ehkä oli kyyneleitä Pirkonkin silmissä.”

Lajitoverien jälleennäkeminen

Hevosten jälleennäkeminen toisen kotihevosten kanssa on kuvattu kauniisti mm. Hilma Ritalan kertomuksessa. ”

Into-ruuna, joka oli ollut vasta kolmivuotias joutuessaan sotaan, oli palattuaan mennyt kotitalliin ja siellä emänsä parteen. Ne olivat kaulailleet ja yhteen ääneen ”hökättäneet”.

Irja Tuomisen kertomuksessa ajomies Äijälä kertoo Ukko-ruunan hörhötelleen koko illan hyvää oloaan talliin päästyään.

”Oli kuulemma selvä keskustelu tallissa käynnissä. Kotirintaman hevoset kysyivät ja Ukko aina vastasi. Ajomies sanoi: Siellä sotasankari tuntui koko illan kertoilevan sotamuistojaan.”

Hevosmiehet

Hevosmiehet saavat olla erikoisen tarkkoina ja heti ilmavaaran havaittuaan he ajokkeineen ja kuormineen kiireemmän kaupalla ajavat tieltä pois metsän suojaan. Tsopina 1941. SA-kuva

Sota haavoitti hevosia paitsi fyysisesti myös henkisesti. Lentokoneet, hälytysmerkit, pamaukset, kovat äänet, jopa suuret kivet ja tuulessa heiluva ruispelto pelottivat ja hevoset reagoivat eri tavoin. Toiset hyppivät pystyyn, toiset pistivät pitkäkseen, toiset pakenivat ja menivät suojaan metsään, rakennusten lähelle tai tuttuun heinälatoon. Kolmevuotiaana sotaan joutunut Into-ruuna oli kolmivuotisen urakan jälkeen niin arka, ettei siitä ollut enää ajohevoseksi. Aina, kun metsästä oli ajon aikana tullut jotain vastaan, se oli ravannut kotiin heinälatoon piiloon.

 

Sodassa olleet, kotiin palautetut hevoset olivat sankareita ja niitä kunnioitettiin. Niille annettiin paras mahdollinen hoito ja kevyimmät työt, mikäli talossa oli useita hevosia. Talvisodasta palautettuja huonokuntoisia hevosia saatettiin pitää kotona ja laitumella kesän hyvässä hoidossa, mutta syksyn tultua ne lopetettiin, jos ne eivät jaksaneet tehdä töitä tai kärsivät reumatismista.

Tykkimies ja h�n hevosensa.

Tykkimies ja hänen hevosensa. Rukajärven suunta 1944. SA-kuva.

Vanhat sotakaverit kaulatusten

Kirjassa Suomenhevonen – arjen sankari kerrotaan myös vanhojen sotakavereiden koskettava jälleennäkeminen. Jukka Tyrkkö kertoo, kuinka entinen hevosmies tuli sodan jälkeen tapaamaan uskollista asetoveriaan Nella-tammaa.

”Totta kai mies kahvitettiin ja toivotettiin moneen kertaan tervetulleeksi. Mutta jo ennen isompia kertomuksia viipyi Nellan pää pitkään, hyvin pitkään miehen vasemmassa kainalossa, huulten hamuillessa sitten hänen kättään vanhan veteraanin oikean käden ollessa kaartuneena sen kaulan yli lähes loputtomaan hiljaiseen hyväilyyn.”

Jukka Timonen

2 kommenttia artikkeliin ”Sotahevoset kuolivat sankarikuoleman

  1. Porilainen talon isäntä sai lempihevosensa Uskon takaisin sodasta. Muutamien päivien jälkeen hevonen kuoli. Se oli syönyt niin paljon kiviä. Isäntä suri hevostaan syvästi. Muistoihin jäi sanonta *mutta jäipä hyvä kriimu*.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s