Kaarlo ”Kalle” Partanen on yksi Suomen menestyksekkäimmistä ravivalmentajista. Sortavalassa vuonna 1915 syntynyt hevosmies ajoi yhdeksän ravikuninkuutta. Partanen muistetaan Ero-Lohkon neljästä ja Vieterin viidestä kuninkuudesta.

Kaarlo Partanen oli sotaveteraani. Hän pääsi jatkosodassa hetkeksi hevosenhoitokomppaniaan, mutta komennus jäi lyhyeksi, sillä karjalaismies erehtyi neuvomaan komppanian päällikköä hevosenhoidossa. Luutnantti kirjasi syyn siirtopaperiin: Hevosen hoitoon ja ajoon kykenemätön.

”Muuta todistusta ei minulla tältä alalta olekaan ja tällä on täytynyt tulla toimeen”, Kaarlo Partanen kirjoittaa muistelmasarjassaan, joka julkaistiin Hevosurheilu-lehdessä vuosina 1985–1988.

Ensimmäisillä askeleilla talliin

Kaarlo Partanen oli jo lapsuudestaan saakka hevosmies. Hän sai ensimmäisen hevosen, puuhevosen, isältään Toivolta joululahjaksi. Ikää pojanalulla oli tuolloin alle kaksi vuotta, kun hän ajeli tuntikaupalla hevostaan nukensängystä käsin.

”Kun kävelemään opin niin talliin menin ensiksi.”

Viisivuotiaana Kaarle pääsi jo oikean hevosen ohjaksiin. Hevoskauppaan keskittyneen Toivo-isän rinnalla Kaarlosta kasvoi pikku hiljaa innokas hevosenhoitaja ja -laittaja, kuten hän itseään nimitti.

Laitumelta paras eväs

Kaarlo Partasen hevosen hoito- ja valmennusfilosofia perustui luonnonmukaisuuteen ja hevosen ehdoilla tapahtuvaan valmennukseen. Ruokinnan suhteen hän noudatti hyvin yksinkertaisia periaatteita.

”Tällaista pihamaan heinää, korkeammalla paikalla ja valossa kasvanutta hevonen syö kaikista mieluimmin. Tämä on terveellistä ja monipuolista ravintoa, johon ei paljoa tarvitse viljaa lisätä.”

Kaarlon mielestä laidunruoho ja laitumella vapaana liikkuminen ovat hevoselle terveellisintä ja juuri luonnonmukaisinta.

”Laidunhevonen on energinen, kykenevä astumaan ja saamaan kantavaksi. Aivan paljon huonommassa tilanteessa on hevonen, jos se pidetään tallissa ja kuivilla eväillä. Tallissa seisominen ei ole hevosta kehittävää. Kaviot kuihtuvat, jalat rasittuvat ja lihakset jäykistyvät. Kuivat heinät tahtovat aina jonkun verran pölistä, ja tämä taas aiheuttaa hengenahdistusta. Laidunruoho ei pölise eikä yskitä hevosta, vaan sen keuhkot toimivat tehokkaammin ja paremmin.”

Liiallinen vahva rehu pahasta

Teollisiin valmisteisiin Kalle suhtautui penseästi.

”Myllyt tekevät valmiita kovia viljaseoksia ja näitä mainostetaan: Syötä tätä ja tätä rehua, saat hevoseesi kiriherkkyyttä. Käytännössä asia on juuri päinvastoin; herkkyys vähenee ja nopeus pienenee, jalat turpoavat ja tulee rivialttiutta. Jos mistä hevonen saa kiriherkkyyttä, niin se on laitumelta. Vapaa liikunta ja terveellinen ruoho tekevät sen. Mikä vielä hyvä: tämä kaikki tulee kuin ilmaiseksi. Mutta siksipä se ei monelle kelpaakaan, kun se on halpaa, eikä sitä kukaan myy eikä mainosta”, hän kritisoi Hevosurheilun artikkelissa.

Kaarlo myöntää tehneensä paljon virheitä valmennuksessa mutta myös ruokinnassa. Kun Kallelta kerran loppuivat kaurat, hän jauhatti ohrista jauhoa ja teki niistä puuroa. Ohrapuuroa syönyt nuori notkea hevonen muuttui parissa vuorokaudessa jäykäksi. Jäykkyys johtui ohran liian suuresta valkuaispitoisuudesta.

Voimaa ja nöyryyttä työnteosta

Varsinainen valmennus perustui Kallella työn tekemiseen hevosella.

”Työtouhuissa hevonen oppii tottelevaiseksi ja nöyräksi. Sen lihakset kehittyvät vahvoiksi, silti raajat eivät rasitu liikaa. Ravikilpailussahan tarvitaan juuri voimaa ja tuntoa sekä nöyrää ja tottelevaista luonnetta.”

Kaarlo niitti heinää Ero-Lohkon vetämällä niittokoneella vielä samalla viikolla, kun kilvanajot olivat loppuviikosta. Niitto oli raskas ja kova urakka pienelle hevoselle. Hevosen lihakset vavahtelivat, kun se seisahtui lepäämään. Hevonen menestyi kisassa.

”En ollut ajanut köykäisillä vehkeillä millään, kun ne etujalat eivät kestäny kovaa juoksu, vaan piti töissä treenata. Sainpahan heinätkin tehtyä samalla, ettei aika mennyt hukkaan. En minä kivirekiä ajellu.”

Metsä mainio harjoitusalusta

Luminen metsä on myös hevosen raajoille terveellistä. Lumi antaa tarpeellista kosteutta kavioihin ja ikään kuin hieroo sääriä. Lisäksi joustava alusta ja vaihteleva maasto tekevät lihakset notkeiksi ja jänteet vetreiksi. ”Näin treenattu hevonen kehittyy ja pystyy kauemmin juoksemaan kilpaa, kun sen raajoja säästetään ja voimia kehitetään.”

Kaarlo Partanen ajoi esimerkiksi Ero-Lohkolla halkoja parireellä. Nämä talviset työajot, joihin sisältyi vaihtelevaa liikuntaa joskus umpilumessakin, olivat hevosta kehittäviä ja voimia antavia.

”Kyllä metsätöissä voi hevosta kuntouttaakin. Mutta tämä, niin kuin kaikki ajo, vaatii kohtuullisuutta ja inhimillisyyttä.”

Palautuminen ennen tallia

Hevosta pitäisi Kaarlon mukaan treenata niin, ettei se huomaakaan, että sitä treenataan. Kun hevonen tulee lenkiltä tallille, sen karvassa ei saisi olla hikikarpaloakaan. Kaarlo muistutti, että rasittunutta, kuumissaan olevaa hevosta ei pidä koskaan viedä heti talliin.

”Jos se on ajon jälkeen nuutunut ja hengästynyt ja hikinen eikä ole palautunut, tästä tulee vaivainen koni hyvin pian.”

”Jos oli joskus kova työ, niin aina sen päälle oli tehtävä herkistäviä liikkeitä. Kovan vedon jälkeen laskin sen laitumelle, ja silloin varsinkin piehtaroiminen oli sille mieleistä. Täten se hieroi lihaksistaan kankeuden, ja vapaana olo kaiket päivät ja joskus lämpimät kesäyötkin pitivät sen lihakset kunnossa.”

Renkaanvedätys ei ollut Kaarlon oppien mukaan mielekästä tai hevosta kehittävää.

”Siinä on yksitoikkoinen vastus ja vielä nykivä sellainen. Tämä vetoliike seuraa aina tallinovelle asti, joten palautusajoa ei ole. Kuumissaan oleva, palautumaton elimistö joutuu seisomaan. Tämä ajanoloon tekee kankeutta.”

Yksitoikkoinen ravi tuhoisaa

Kaarlo painotti, että hevosen henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä. Vaihtelu tekee hevosellekin hyvää.

”Hevosen juoksuhalut pysyvät ja kehittyvät paremmin, kun sitä ei tolkuttomalla ravuuttamisella saateta avuttomaan tilaan, vaivaiseksi ja haluttomaksi.”

Tällainen vaivainen tapaus oli Humu-Pekka, Eri-Aaronin jälkeläinen (e. Jallikka, i. Uljaan-Vauhti), kun Partanen hankki hevosen nimiinsä.

”Laiskaa hevosta oli juoksutettu tolkuttoman paljon ja aivan liikaa. Lisäksi se oli jätetty vaille tarpeellista huoltoa. Tämä kaikki näkyi sen olemuksesta. Näin väsytetty ja petetty, luonteeltaan veltto hevonen oli varmasti tympeytynyt ajoon ja varsinkin juoksuun.”

Kaarlo sai kuin saikin palautettua Humu-Pekan menohalut. Kallen valmentajan osakkeet nousivat kertaheitolla, kun Humu-Pekka voitti Akapeetuksen, silloisen huippunimen, ensimmäisessä lähdössään.

”Väkisten ei saada hevosta juoksemaan. Suomalainen hevonen on juoksijana vielä vaatimaton, ja sille kova ravi tulee helposti vaikeaksi ja siis väkinäiseksi. Parempi on harjoituksissa tyytyä pienempään nopeuteen ja saada hevonen innostumaan juoksuun. On kehitettävä ponnistusvoimaa, hyvää tyyliä ja menohaluja. Varsinkin silloin, kun hevoselta on jo nämä tekijät kaikki eliminoitu, niin ei varsinkaan kova juoksutus voi sitä kehittää ja tehdä juoksijaa.”

”Hyvä hoito on paljon tärkeämpää kuin kova ajo. Kovalla ajolla ei saa kuin ennenaikainen koni ja vaivainen.”

Varsat alttiita liikarasitukselle

Kaarlo Partanen ei ole salannut omia virheitään, jotteivat toiset toistaisi niitä.

”En ole työssä ja vedättämisessä koskaan pilannut yhtään hevosta, mutta poikasena juoksuttamalla muutamia. Kyllä ravi on raajoja paljon rasittavampi kuin hiljainen liike. Ravissa kohdistuu varsinkin etujalkaan tuhansien kilojen rasitus, varsinkin jos on kookas hevonen, kova vauhti ja tiivispintainen rata tai tie. Siksipä ravureiden raajat vioittuvatkin helposti, ja varsinkin varsat ovat alttiita liikarasitukselle. Työajo on siihen verraten kuin hierontaa. Kuitenkin se antaa hyvän kunnon ja kestävyyden. Näin valmennetuilla hevosilla voidaan ajaa kauemmin ja tuloksellisesti useampana vuonna.”

Kaarlo Partanen muistutti, että ensin täytyy oppia kulkemaan hitaasti ja vasta sitten voi juosta nopeasti, jos kyvyt siihen yltävät.

”Varsalle ja hevoselle yleensä ravi on kaikista rasittavinta, siksi sitä pitäisi ajella vähän ja varoen, nuorella hevosella varsinkin. Hitaasti kiirehtimällä pääsee hevosen kanssa pisimmälle raviurheilua ajatellen.”

Jos lyömällä hevoset kulkisivat kovaa…

Kaarlo Partanen suhtautui kriittisesti ajovitsan käyttöön.

”Vitsa oli minulla aina kädessä ajaessa, se kun kuuluu varustuksiin. Koskaan en sillä lyönyt. Harvalle, varsinkaan suomalaiselle oriille, sopii lyönti. Useimmiten tulos on negatiivinen. Vaatii malttia, kun toinen ajaa ohi ja tietää, että omalla olisi varaa kiristää, mutta ei yritä. Tekisi mieli käyttää vitsaa, mutta kun on tiedossa myös se, että voivat suhteet huonota ja menestys loppua lyhyeen. Siis ota rauhallisesti häviö vaan”, neuvo kuuluu.

Sen sijaan inhimillinen kohtelu ja hyvä hoito ovat ne päätekijät, jotka vaikuttavat hevosen halukkuuteen palvella ihmistä.

”Jos lyömällä hevoset kulkisivat kovaa, niin vahvat miehethän ne kovaa ajaisivatkin.”

Hyvä hoito voittaa kovan ajon

Kaarlo Partanen muistuttaa kirjoituksessaan, että suomenhevonen vaatii ajajalta enemmän malttia ja kärsivällisyyttä kuin lämminverinen.

”Yritä tehokkaammalla hoidolla ja sopivammalla harjoituksella saada radalla parempia tuloksia. On muistettava, että hyvä hoito on parempi ja tehokkaampi hevosen kuntouttaja kuin ikinä kova ajo.

”On varmasti monta hevosta vitsan kovalla käytöllä saatu aivan huonoksi loppusuoran juoksijaksi. Jotkut ovat tympääntyneet kovakätisiin ohjastajiin ja ruvenneet odottamaan loppusuoralla, että kuinka kovia huomautuksia ohjastajalta oikein tulee.”

Vajavaisista mestariravureiksi

Partasen ohjastama Äly hävisi ravikuninkuuden Lohdutukselle Turussa vuonna 1939. Tätä suoritusta valmentajalegenda piti vielä kovempana suorituksena kuin ravikuninkuuksia. Toivo-isä oli ostanut Älyn poikansa yllyttämänä, vaikka hevonen oli huonossa kunnossa ja oikukas. Kaarlo näki oriissa juoksijanlahjat.

Tässä olikin Kaarlo Partasen suuruus: Hän tunnisti hevosen potentiaalin ja osasi valmentaa hevosen puutteista ja vaivoista huolimatta voittajayksilöitä.

”Se oli kova yllätys, että Älyllä niin hyvin pärjäsin, kun se oli jo tuomittu radalta pois ja ajettu niin vaivaiseksi”, Kaarlo tunnustaa Ylen tv-dokumentissa.

Vaikka Partasen hankkima orivarsa Ero-Lohko oli erittäin lahjakas, sillä oli kuitenkin puutteensa. Sen etujalat olivat ongelmalliset.

”Ne olivat heikot, sillä ne olivat vähän sapelissa, vasikkapolvinen ja hajavarpainen ja vielä pienimittaiset jalat”, Kaarlo luettelee dokumentissa.

Näistä puutteista huolimatta Kaarlo onnistui mestarillisesti koulimaan Ero-Lohkosta Suomen ennätyshevosen ja ravikuninkaan.

Harjoituksissa liikaa hiittiä

Kaarlo Partanen muutti vuonna 1949 Kausalaan, jossa hän kuoli 91-vuotiaana vuonna 2006. Hän arvosteli jo 1980-luvulla, mihin suuntaan ravivalmennus oli menossa.

”Minä olen huomannut, että nämä nuoremmat ihmiset eivät tykkää minun systeemeistäni. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä nyt on sellainen aate, että mahdollisimman kovaa harjoituksissa, hiittii hiittii.”

Hänen neuvonsa oli tuolloin, että hevosta on hoidettava hyvin ja treenattava hiljaisemmilla vauhdeilla.

”Näillä neuvoilla pääsisi tuloksiin ja hevoset pysyisivät ehjänä, eikä tarvitsi eläinlääkäriä vaivata ja piikittämään. Minun hevosiani ei tarvinnut piikitellä koskaan, niillä nivelet pysyivät kunnossa.”

”Vieteri oli 600-kiloinen ja pienenlaiset nilkat, ne vain kestivät ehjänä loppuun saakka. Jos Vieteriä olisi yksipuolisesti juoksutettu hiittaamalla, siitä olisi tullut hyvin pian vaivainen. Kuninkuudet ja tilinsiirrot olisivat jääneet pieniksi.”

Aamukasteesta nauttii ajuri ja hevonen

Kaarlo Partanen katsoi parhaiksi avuikseen pitkäjänteisyyden, kärsivällisyyden ja ahkeruuden.

”Helppo oli herätä, en ollut aamu-uninen. Tätä avua tarvitaan hevosen hoidossa. Hevonen on hyvin aamuvirkku. Aamukasteisella nurmella liikkuminen on hyvää jalkojen hoitoa.”

”Jos aamukasteet nukkuu yli, niin niistä ei pääse nauttimaan. Laiskalle miehelle ei tämä hevosen valmennus sovi kyllä ollenkaan”, Kaarlo Partanen muistuttaa muistelmasarjassaan.

Jukka Timonen

Lähteet: Ravikuninkaiden käskynhaltija – Kaarlo Partasen muistelmat (Suomen Hevosurheilulehti Oy; toimittanut Jouni Aalto; Gummerus Kirjapaino Oy, 2001)

Ylen tv-dokumentti Kaarlo Partasesta