Hyvää itsenäisyyspäivää, suomenhevosen ystävät!

Tytt�ajamassa hevosharavaa

Kun miehet olivat rintamalla, naisväen oli otettava vastuu kotitilan töistä. Tyttöjä ajamassa hevosharavaa Kirkkonummella heinäkuussa 1941. Kuva: SA-kuva

Suomenhevonen oli korvaamaton aseveli ja itsenäisyytemme puolustaja. Se oli myös kotirintamalla naisten, lasten ja vanhusten tuki työhevosena ja jopa henkisenä turvana.

Sortavalan maalaiskunnassa elokuussa 1939 syntynyt Hilkka Sonninen on kirjoittanut Varsan tarinan, joka on julkaistu muun muassa Evakkoinstituutin sivuilla. Tarinassaan Hilkka kertoo, miten vahva tunneside hevoseen saattoi äärimmäisissä koettelemuksissa syntyä. Kodistaan revitty sai lohtua hevosesta, joka myös oli tahtomattaan joutunut kokemaan kovia.

”Jos tunsin itseni yksinäiseksi, menin Impin, oman hevosemme luo. Se tunsi minut ja hörähteli. Olo tuntui turvalliselta. Impi oli minulle äidin korvike, syliin se ei ottanut, mutta puhalteli tukkaani lämpimiä hevosen hönkäisyjään.”

Impi oli toisella kymmenellä oleva tamma ja se veti evakkokuormaa sekä talvi- että jatkosodan päätteeksi.

”Impi-hevonen palveli perhettämme todella kuolemaansa asti. Se uupui tapaninyönä 1945, kun oli viimeisen evakkomatkan päätteeksi vetänyt pienentyneen perheemme uuteen kotipitäjään.”

Evakuointia Joensuussa

Evakuontia Joensuussa maaliskuussa 1940. Kuva: SA-kuva

Hevonen työnsi päänsä kainaloon

Sotatantereilta kotiutuneet hevoset olivat enemmän tai vähemmän henkisesti traumatisoituneita. Markus Ala-Heikkilä kirjoittaa ET-lehdessä 2012 julkaistussa kertomuksessa näin:

”Louhi-tamma oli omalla tavallaan ylpeä. Jos sen arvion mukaan kuormaa alkoi olla jo riittävästi ja suitset olivat vapaana, ajomiehen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä niitä kohti, niin hevonen ryntäsi täyttämään omaa osuuttaan. Jos se oli oikein väsynyt, se osasi esittää toiveensa suorastaan liikuttavasti.

Kerran olin jäänyt helteisen heinäntekopäivän jälkeen kaatamaan huomiseksi luokoa. Vajaan tunnin kuluttua paarmojen piinaama Louhi kääntyi sivuttain, katsoi minua silmiin ja hörähti erikoisella matalalla äänellä. Niittokone jätettiin siihen paikkaan, valjaat irrotettiin ja hevonen juotettiin.

Hevosen luottamus ihmiseen on luja, vaikka se on joutunut mukaan tämän pahimpiinkin mielettömyyksiin. Moni sotaveteraani on ääni värähtäen tunnustanut surreensa eniten hevosten osaa sodan myllerryksissä. Jo ukonilmakin voi olla niille rankka kokemus. Rautaiset kengät ja ulkonevat silmät eivät ole parhaita varusteita. Kerran, kun erittäin voimakas ukonilma lähestyi hitaasti hevosemme laidunta, lähdin hakemaan sitä talliin suojaan. Se kiirehti minua kohti, tuli vierelleni ja yllätti minut täysin; se työnsi päänsä minun kainalooni! Ja niin sitten kuljimme puolen kilometrin matkan tallille salamain, jyrinän ja raesateen läpi. Näky olisi tiellä liikkuvalle ollut hämmästyttävä: mies ja hevonen kulkevat puolijuoksua, hevosen pää miehen kainalossa.”

Jukka Timonen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s