Ivalon vanhassa pappilassa 24. toukokuuta oli merkkipäivä. Silloin syntyi Hanna-Mari Kasuriselle toivottu orivarsa Hempan Touho.

Uudella tulokkaalla on monta erityispiirrettä. Se on pohjoisin tänä vuonna syntynyt suomenhevosvarsa. Ja tuskinpa monikaan varsa on nähnyt päivänvalon niin lähellä pohjoisnapaa koko maailmassa.

Touhon 25-vuotiaalla isällä P.V. Hempalla (e. Tellen-Tähti, i. Viikar) on nyt 24 jälkeläistä: 14 tammaa ja 10 oria. Kaikki oriit on ruunattu Touhoa lukuun ottamatta.

”Tämä saa pitää pallinsa”, Hanna-Mari lupaa.

Hänellä on nimittäin selkeä visio ja varsalla on sen toteuttajana oma roolinsa: Hanna-Mari haluaa pelastaa sikäläisen erisukuisen työhevoslinjan, ja mustanpuhuvan Touhon tehtävä on jatkaa Hempan geeniperimää.

Luonne on arvokkain

Pohjoisen kasvattajalla on tavoite luoda lunkeja eli rentoja hevosia, jotka soveltuvat niin matkailun palvelijoiksi, työjuhdiksi kuin monitoimipuskaratsuiksi. Tällöin tärkeimmäksi valintakriteeriksi nousee hevosen korvien väli.

”Luonne on isoin ja arvokkain asia. Hyvää luonnetta ei kouluttamalla saa vaan se tulee perintönä syntymässä.”

Oman oriin hankinnassa Hanna-Marikin näytti luonnettaan. Hän osti P.V. Hempan, Pekka Vehviläisen kasvatin, Etelä-Ruotsista näkemättä koko hevosta. Mutta hän tiesi, mitä oli ostamassa. Hevosen kotitilalle toimittanut rahtari oli kehunut oria täyspäiseksi ja vahvistanut näin myyjän kaukotodistelun.

Touhon emä, Hennylän Helkky (e. E.V. Helkky, i. Helinän Ari), on optimitamma toiseksi luonteen periyttäjäosapuoleksi. Kasvattaja uskoo, että kahdesta lungista ja täyspäisestä yksilöstä ei voi tulla perusluonteeltaan kuin hyvä, ihmiseen luottava ja rauhallinen palvelija.

Ja kun luonteenpiirteet ovat kohdillaan, hevonen on helppo opettaa ”ihan mihin vaan”.

Hevonen opetti noviisia

Hanna-Mari Kasurisen (s. 1973) taival suomenhevosten rinnalla alkoi vuonna 2002, kun hän hankki legendaarisen ivalolaisen hevosmiehen Rainer Pekkalan kasvattaman Neppa-tamman (e. Kekkuli, i. Köpperi). Pekkalan tallin Neppa, Kekkuli ja Laakeri olivat Hanna-Marille tuttuja teinivuosilta.

19-vuotisena hankkimallaan Neppa-tammalla oli uuden omistajansa mukaan huippu luonne. Historia esimerkiksi kertoi, että tamma oli osannut suunnistaa kirkonkylältä omin neuvoin nelostien laitaa pitkin kotipilttuuseensa baari-illassa väsähtänyt huoltajansa selässään.

”Sillä pystyi ajamaan vaikka kirkkoon”, Hanna-Mari luonnehtii edesmennyttä esikoistaan.

Neppa oli lapsille äärimmäisen kiltti, mutta aikuisille se kepposteli ja kujeili. Neppa osasi muun muassa aukoa liekansa solmut, sillä tamma oli Inarin metsissä oppinut selviytymään omin neuvoin.

Hanna-Mari sanoo hevosen opettaneen häntä monessa asiassa. Ikähevonen osasi seistä rauhallisesti paikoillaan, kun Hanna-Mari ”tussaroi” valjastuksen kimpussa. Neppa osasi itse ratkaista, kun ohjastaja oli vielä sormi suussa, miten käännytään hankalissa paikoissa. Tammalla oli oma tekniikkansa, kun se irrotti jäätyneen reen liikkeelle.

”Se nojasi ensin varovasti eteenpäin, ja kun reki ei liikahtanut, se notkautti sivulle päin.”

Nappiin osunut kasvatus

Nepan ohjaksissa Hanna-Marille sikisi ajatus, olisiko hyväluonteisella tammalla sukulaisia, jotta sen sukulinjan saisi säilytettyä.

Tervolasta löytyi Nepan sisko, Katja ja Esko Äijälän omistama Elle-Kari, jolla oli sama Kekkuli-emä, isä oli Laakeri. Elle-Karille oli syntynyt vuonna 1994 Unella-tamma (i. Uskon-Toivo).

Katjan omistama Unella ja Hanna-Marin P.V. Hemppa saivat kaksi tammavarsaa: Helkka syntyi 2012 ja Hunella 2016. Sukulinjan jatkuvuus oli näin taattu. Helkkan omistaja Ilmari Majuri muun muassa kyntää tammalla peltonsa.

”Siinä osui kasvatus nappiin!” Hanna-Mari iloitsee omasta kasvatistaan.

Matkataipaleita piisaa

Pohjoinen ulottuvuus tuo omat haasteensa kasvattajalle. Eläinlääkäripalvelut löytyvät onneksi Ivalosta, mutta lähimmät eläinklinikat löytyvät Rovaniemeltä ja Oulusta, jonne on matkaa 550 kilometriä.

Kantakirjanäyttelyt ovat oma lukunsa. Rovaniemellä on järjestetty juoksijasuunnan tammoille näyttelyjä, mutta esimerkiksi Hennylän Helkyn oli matkattava 670 kilometriä Kiuruvedelle asti, jotta se saatiin kantakirjattua työhevossuunnalle.

”Kantakirjanäyttelyjä voisi pitää pienemmällekin määrälle hevosia”, Hanna-Mari toivoo Pohjois-Suomen tilaisuuksista.

Ivaloon on tuntuva matka jo Keski-Suomesta, joten se karsii nuukemmat varsan katsojat. Työhevossuunnan varsalle on käytännössä oltava ostaja tiedossa ennen astutusta, jottei se jää omaan talliin.

”Valitettavasti ei-kilpavarsasta ei olla valmiita maksamaan edes kasvatuskuluja, niin eipä näitä kovin paljon kannata astutella”, Hanna-Mari tunnustaa reaalitilanteen.

Paukkupakkaset eivät ongelma

Hevoset asuvat kylmäpihatossa ja tarjolla on vapaasti kuivaa heinää ja lämmintä vettä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että pohjoisen ankara talvi on koettelemus hevosille. Vielä mitä!  Hanna-Mari Kasurinen muistuttaa, että suomenhevonen on tottunut selviytymään säiden armoilla.

”Miinus 35 asteessa käyn kysymässä, huolisitteko loimen niskaanne”, Hanna-Mari kertoo paksun turkin kasvattaneiden suojattiensa pakkaskestävyydestä Lapin kuivassa talvessa.

Eri asia on räntäsade ja keskikesän paahdeaika, kun hyttyset ja paarmat mellastavat. Silloin hevoset arvostavat sisäsuojaa.

Teksti: Jukka Timonen
Kuvat: Hanna-Mari Kasurinen