”Viimeiset kunnianlaukaukset suomenhevoselle”

Ulla-Maija Aaltonen on toimittanut kirjan Kiitos Suomen hevoselle (Art House Oy 1991, 352 sivua). Se on kokoelma tavallisten ihmisten kertomuksia heidän elämäänsä syvästi vaikuttaneista hevosista. Aaltonen aloitti aineiston keräämisen haastatteluilla, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 50 vuotta.

Luin kirjan ja poimin tekstistä katkelmia, jotka kuvastavat parhaiten sodan kokeneiden ihmisten ja hevosten suhdetta – Ulla-Maija Aaltosen saatesanoin: ”Kertojieni tunne hevosta kohtaan on tämän päivän ihmiselle melkein käsittämätöntä. Se on luottamusta, voimaa ja yhteenkuuluvuutta.”

Poiminnat: Jukka Timonen
Kirjan kuvituskuvat: Petteri Antikainen

 tykkiveto

Olga Stenquist (s. 1896): ”Jos voisin pitää vielä autoa, tarvitsisin sitä vain yhteen tarkoitukseen. Kävisin katsomassa Ernan varsoja ja lastenlapsia. Kuvitella, että olen 94-vuotias ja vanhaksi tunnen itseni vain siitä syystä, että olen ollut neljä vuotta ilman hevosta.”

Esko Hiidensilta (s. 1923): ”Eräänä jouluna isä toi Jyryn sisälle. Tässä oli nuorta väkeä, 5–6-vuotiaita sisarusten lapsia. Isä halusi vähän näyttää hevosta ja mitä sillä voi tehdä. Tuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja hän meni talliin tuonne ihan vaan omia aikojaan. Sitten hän toi hevosen tähän tupaan ja sehän oli lapsille sitten ihan valtava ilo. Jyry oli sellanen vuoden ikäinen ja se sai syödä kahvipöydästä, mitä se halusi. Ja tietysti se päästi ison kasan syötyään tuohon lattialle ja isä jatkoi sen kanssa tuota menoa. Hän näytti sille kaikki huoneet eikä siitä mitään muuta jälkeä jäänyt, kun ei niin nuorella ole vielä kenkiä. Jyry söi pöydältä sokeria ja kakkua ja lapsilla oli hauskaa.”

Holger Liljestrand (s. 1908): ”Koiran ja hevosen ystävyydestä luin kerran liikuttavan tarinan. Eräällä maatilalla Sveitsissä eli vanha hevonen eläkepäiviään. Aikanaan se tuli heikoksi ja sairaaksi. Isäntä, jolle hevonen oli aina ollut rakas ja uskollinen palvelija, päätti, että hevosen lopettaminen olisi kaikille parasta. Vanha palvelija ammuttiin ja kaivettiin syvään hautaan. Hevosen paras ystävä, vanha bernhardinkoira haki ystäväänsä monta päivää. Se kävi levottomana ympäri, kunnes se eräänä päivänä löydettiin kuolleena hevosen haudalta, mihin se oli kaivautunut syvään. Lapsuudestani muistan, että näin meilläkin kohdeltiin vanhaa uskollista palvelijaa. Ei sitä myyty teuraaksi. Lepo omassa maassa tuntui sopivammalta.”

Matti Tapanila (s. 1925): ”Hevonen on mielestäni kiistattomasti eläin yläpuolella muiden. Se on ihmiskunnan hyväksi tehnyt niin suuren työmäärän sodassa ja rauhassa, pellot ja metsätyöt on kaikki tehty hevosilla. Hevosta ei koskaan voi liian paljon ylistää ja kiittää. Eikä sitä ole lainkaan kylliksi kiitetty. Ihminen on aina riistänyt ja alistanut hevosta, tekee sen vielä tänä päivänäkin. Hevonen on hieno eläin ja herkkä, sitä ei pitäisi unohtaa. Eivät eläimet järjestä kilpailujakaan keskenään, kun ne tuolla villinä elävät. Nyt hevoskilpailusta on tehty rahapeliä.”

Helge Ängeslevä (s. 1920): ”Meille jermuillekin on käynyt jo niin köperösti, että tänä vuonna 1990 täytämme 70, mutta vielä käydään perjantaina lääkäriltä kortisooniruiske polveen hakemassa, että lauantaina eläkeläisten tansseissa pystytään naapurin Maija-lesken kanssa vielä polkkaa tanssimaan. Ehtookellot ne meillekin huonohkoille hevosmiehille alkaa hiljakseen helähdellä. Omalta kohdaltani en kuitenkaan vielä ole viimeiselle iltahuudolle pääsyä toivonut.

evakkoHevosenotto sotaan

Aili Hartikainen (s. 1924): ”Poukkurannan isännän hevosesta puhuttiin silloin. Isäntä oli sanonut, jotta saahan sen ottaa sen meidän hevosen, mutta pysyhän se ei. Niinhän siinä kävi, hevosottomiehet ottivat sen hevosen ja veivät Joensuun ja Kontiolahden tuolle puolelle. Siellä olivat niitä koonneet junaan. Se hevonen pääsi jotenkin ihmeen kaupalla irti, kukaan ei tiennyt, miten se riistäytyi. Se oli lähtenyt kotiinpäin ja se oli rantoja myöten tullut kotiin. Eiväthän ottaneet toista kertaa sitä hevosta, isäntä oli heille sanonut jo ensimmäisellä kerralla. Se oli kotikasvatti ja aina ollut vain kotona. Kun se oli jo vanhempi hevonen, se oli viisas ja tietysti osasi järjestää itsensä kotiin. Isäntähän sanoi sen kuullen, ettei se pysy muitten kanssa. Saapihan sen viedä, mutta pysyhän se ei.”

 Veikko Rislakki (s. 1898): ”Jos nyt ajatellaan suomenhevosta, niin tämän päivän nuori polvi voi olla varma siitä, että talvisotaa ja jatkosotaa ei olisi voitu käydä eikä itsenäisyyttä saavuttaa ilman hevosta. Sodassa pärjättiin sen verran kuin pärjättiin vain siitä syystä, että meillä oli suomenhevonen mukana! Hevonen oli aseveljenä siellä. Hevonen ja ajomies merkitsivät hyvin paljon. Yksinäinen hevonen ja yksinäinen ajomies kuljettelivat ampumatarvikkeita ja ruokaa ja muonaa ja mitä tahansa sotiville miehille sinne etulinjaan. Vain hevosen kelpasivat silloin siihen. On valtava toteamus ja totuus, että se oli hevonen, joka piti meidät niinkin kauan rintamalla sellaisessa kunnossa, että voimme tehdä rauhan menettämättä koko maata. Tämä on vähän juhlallista lausuntaa, mutta näin se tosiaan on.”

”Onneksi se sitten kuitenkin jäi olemaan tämä suomenhevosen kanta ja rotu. Ja toivoisin, että se ei loppuisi missään tapauksessa. On monta syytä säilyttää tämä, kun se on niin monipuolinen. Sen se meille sodassa näytti ja opetti meidät hyvin luottamaan itseensä. Toivon, että suomenhevonen sellaisenaan säilyy maailmassa ja meillä ainakin. Sellaisena eläimenä se puolustaa paikkaansa, jota me tarvitsemme ja jota me osaamme hoitaa, joka on tälle maalle omaperäinen. Suomenhevonen on hyötyeläin, josta helppo suomalaisen pitää, sillä me olemme sille kiitoksen velkaa.”

Sulo Sintonen (s. 1915): ”Täytyy sanoa, että suomalainen hevonen oli tuolla sodassa mainio, se veti silloin kun tarvittiin sen minkä hevonen yleensä pystyi. Se pysyi myös siellä paikoillaan, vaikka se pelkäsikin niin että se vapisi paikoillaan, kun tuli keskityksiä. Se ei lähtenyt mihinkään pakoon. Suomenhevonen kasvatti karvankin siellä pakkasessa niin että se kesti aika tavalla kylmääkin. Täytyy tunnustaa, että suomalainen hevonen olin minun mielestäni sodassa paras, jos hevosta joudutaan käyttämään. Toivon silti, ettei enää tämän jälkeen.”

”Me tervehdimme kuin tutut aina kun taas tapasimme. Hevosen muistia ei mikään voita eikä ystävyyttä mikään sammuta.”

Terho Hätönen (s. 1917): ”Sellaista maastoa kuin esimerkiksi Itä-Karjalan tiettömät taipaleet ei mikään muu peli olisi selvittänyt. Katsottiin vaan, että tuolta pääsee ja sinne mentiin, reellä mentiin, kärryillä mentiin ja tykit tulivat perästä. Millään muulla vehkeellä siitä ei olisi menty kuin hevosella. Ilman hevosia ei Suomi oli pärjännyt ollenkaan, ei ollenkaan.”

räjähdys

Ebba von Wendt (s. 1920): ”Minulla oli pienestä saakka elämä tallissa, ihan pienestä saakka. Muistan hyvin sen kun oli nukkuma-aika iltaisin, niin minä menin talliin. Meillä oli vihainen ori, jonka karsinaan ei uskaltaneet mennä muut kuin tallimies ja sen ajuri. Menin aina sen karsinaan piiloon ja istuin sen vatsan alla ja kutitin sitä vatsasta ja se seisoi niin hiljaa, ettei se liikkunut ei sitten niin mihinkään niin kauan kuin minä kaksivuotias kakara siinä istuin. Kukaan ei saanut minua pois sieltä. Tämmöinen alku oli minun suhteellani hevosiin.”

”Ja sittenkin se päivä, kun en enää saanut vältettyä sitä, että Nisse vietiin rintamalle, oli kuin suurin henkilökohtaisen pettymyksen ja murheen päivä. Pitihän se kestää, mutta kyllä siinä monta kyyneltä vuodatin. Tein ehkä sen virheen, kun menin saattamaan Nisseä varikolle. Suurilla kumipyörärattailla ajoin sinne. Siellä oli aitaus, mihin kaikki lähtevät hevoset päästettiin. Itkien päästin Nissen aitaukseen, viimeiset sokeriannokseni annoin ja viimeisen halauksen rutistin ja sitten lähdin itkien poispäin. Siinä oli suunnilleen sata metriä, jonka se juoksi perässäni niin pitkälle kuin se pääsi. Sekin itki, se hirnui kaivaten ja kysellen. Sinne se jäi hirnumaan ja minä itkin ja Nisse hirnui. Ja minä itkin kauan.”

”Minulla oli moottoripyöräkortti ja ajoin asioita lähettinä. Tällaisella matkalla näin yhtenä päivänä polun varteen ilmestyneen lapun: HevSP. Menin pari askelta sinne päin ja kysyin alikessulta: ’Montako hevosta teillä on?’ Pusikon takaa kuului valtavan korkea iloinen hirnunta. Tunsin sen heti! Nisse oli siellä. Alikessu pudotti leukansa ja sanoi: ’Tuo liinukka on ollut niin allapäin, mikä sille tuli?’ Halasin hevosta, se tuuppi ja töni ja piti minua päällään ihan lähellään. Minusta tämä oli kaiken kauheuden keskellä kaunis lahja, eläimeltä ihmiselle ja ihmiseltä eläimelle. Että me ystävät vielä tavattiin ja saatiin lohduttaa toisiamme hetki.”

Reino Korpijaakko (s. 1924): ”Suomen on mahdoton tarpeeksi kiittää hevosta sodan ajan panoksesta. Kuvaava esimerkki oli sodan loppuvaiheessa, kun kamalassa pakkasessa, lumessa ja maastossa piti vielä saada tykit asemiin Enontekiössä. Moottorivetimet jäivät paikoilleen, mutta hevosten ja miesten yhteistyöllä päästiin asemiin 24 tunnin yhtämittaisen ponnistelun jälkeen. Olin mukana, kun maailmanhistorian viimeiset hevosvoimin liikutellut tykit ampuivat oman sotamme viimeiset laukaukset. Ne olivat kunnianlaukaukset myös suomalaiselle hevoselle ja sen työlle oman maan puolesta.”

hevospalautusSodan jälkeen

Ilmari Stenbäck (s. 1921): ”Kävelimme Pentti Järvisen kanssa Töölöstä Siltavuorelle hämäränä syysaamuna vuonna 1945. Vilhonkatua noustessamme kuului kadulta yhtäkkiä lerppahuulisen hevosen pärskähtelyä ja kiihkeää kuopimista. Mattihan se siinä seisoi ravintola Kuopan kohdalla Sinerbrychoffin kaljavankkureiden edessä. Hyppäsin ajoradalle ja taputin häntä kaulalle. Matti hankasi päätään minun hatunlieriini ja kuolasi palttooni olkapäälle. Se oli herkkä hetki. Järvisen Pena katseli katukäytävällä ihmeissään. Sain soperretuksi, että me olimme Matin kanssa aseveljiä yli viisi vuotta sitten.

Kun vanha hevonen vuosien päästä muisti entisen ajomiehensä, se oli sydämeen käyvä kiitos.”

Helena Paalanen (s. 1925): ”Otto tuli lomalle ja meni totta kai heti tapaamaan Puikkia, onnettomuudeksi armeijan vaatteissa. Onneksi ei sattunut pahasti, sillä hevonen tuli päälle kuin rajuilma, tarttui hampaillaan rinnuksista ja heitti. Ainoa, mikä miehessä oli sillä hetkellä tuttua, oli armeijan univormu, eikä Puikki enää aikonut lähteä mukaan.

Mutta niin kova paikka rintamapalvelus oli ollut, ettei edes kymmenen vuoden kuluttua naapurin sotapojalla ollut asiaa Puikin hakaan asetakki päällä. Hevonen seisoi siellä valmiina takajaloillaan ja pieksi ilmaa etukavioillaan: ’Tänne ei tulla, enkä minä lähde mukaan!’”

Maija-Liisa Piirilä (s. 1930): ”Topi kävi molemmat sodat ja säilyi hengissä.”
”Topin tarina on painanut mieltäni aikuiseksi saakka, sillä minulle hevosesta tuli yksi sodan sankareista. Topi kotiutui heti ja unohti sodan kauhut. Se kuntoutui pian entisekseen, ahkeraksi työntekijäksi. Koulun vuoksi ei silloin voitu elää lapsuuden ja nuoruuden kodissa jatkuvasti. Eräällä kotilomalla sain tietää surullisimman uutisen, mitä eläinrakas nuori tyttö voi kuulla. Minulle kerrottiin, että Topia oli lainattu eräälle metsätyömiehelle. Hän vedätti suurta kuormaa kivikolukossa ja Topin jalka katkesi. Hänen oli siihen paikkaan lopetettava tuo uskollinen puurtaja. Tämän kuullessani muistan ensimmäiseksi ajatelleeni: ’Olisin antanut Topin kuolla sotakentällä mieluummin kuin jonkun ihmispolon teurastamana liian raskaan kuorman ääressä.’ Sota oli hevosille ääretön koettelemus ja ne varmaan joutuivat uskomattoman raskaisiin tehtäviin. Mutta käsittämätöntä minun nuorelle mielelleni oli se, että sodista selvinnyt joutuu rauhan aikana työssä kuolemaan. ’Voiko ihminen saada anteeksi tätä’, kysyin itseltäni. Tämä hevonen ja sen kohtalo palaavat usein mieleeni, ja vielä kymmenien vuosien jälkeen itken kuin silloin muistaessani tyrmistykseni.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s