Savotan hevonen ja jätkä – sankareita molemmat

savotta

Ori Mikko Mania ja Matti Heikura ajavat ropsia kotitilallaan Kylänlahdessa.

Ennen kuin jätämme vanhan savottalaisen jatkamaan entistä elontaivaltaan metsien keskellä, nousee vielä mielikuviin näky savottahevosesta.

Tuo rauhallinen, sitkeä, voimakas ja vähään tyytyvä olento on se, jolle kuuluu kunnia siitä, että vuosisadan ajan on puu kulkenut kannolta uittovesien partaille. Yhdessä se ajomiehensä kanssa, usein väsymyksen vaahto kyljistään kihoten, teki raskaimman osuuden korpien keskellä. Miljoonat ja tuhannet miljoonat ovat ne kannot, joiden juurella suomalainen työhevonen on painavat kuormansa kerännyt.

Ajomies ja hevonen olivat työpari, joka parhaimmillaan oli kuin yhtä. Tämä pari ymmärsi toisiaan, tämä pari yritti yhdessä voittaa vaikeat maastot, mäkiset vaarojen rinteet, metriset lumihanget, ryteiköt, louhikkoiset kallioiden kupeet ja upottavat suonsilmäkkeet.

Jos hevonen sattui menehtymään tai särkemään itsensä, jos ajoreet rikkoontuivat tai ajomies loukkasi itsensä, tiesi se savottalaisen perheelle vaikeita aikoja, usein nälkääkin ja puutetta. Sillä vielä silloin ennen ei vahinkovakuutuksia eikä tapaturmakorvauksia tunnettu.

Mutta ajomies ja hänen hevosensa, yhdessä he yrittivät ja yhdessä he siinä yleensä onnistuivat.

Jos oli vanhoina aikoina jätkän elämä kovaa, oli se sitä myös hevoselle. Vasta muutaman vuosikymmenen kerkisivät kunnolliset tallit olla hevosten suojina ja lepopaikkoina talvisilla savotoilla.

Joku, onneksi kuitenkin perin harva, ajomies voi säälimättömällä ajolla, liian rankalla kuormituksella ja huonolla hoidolla ajaa hevosensa loppuun jo yhden savotan aikana, muutamassa kuukaudessa. Kuitenkin valtaosa ajomiehistä kohteli hevostaan parhaana työtoverina tietäen ajokkinsa kyvyt ja niiden rajat.

Oikea hevosmies huolehti työpäivän päätyttyä aina ensin ajokkinsa tarpeet, ruokinnan ja hoidon ja vasta sen jälkeen itsensä. Vielä iltaisin, ennen makuulaverille asettumistaan, kävi ajomies hevostaan hoitamassa.

Vaikka tämä sitkeä savottahevonen on tehnyt aikanaan metsäteollisuuden hyväksi suunnattoman työmäärän, on se nykyisin kohta kaikkien unohtama.

Vasta muutaman vuosikymmenen ajan on puuta voitu korjata metsätraktoreiden ja autokuljetusten avulla ja hevonen on saanut väistyä, samoin kuin sen aikainen jätkäkin.

Tätä rodultaan suomenhevoseksi sanottua ajokkia näemme nykyisin miltei yksinomaan vain ravikisojen täytesarjoissa, niin sanottuna ”jalorotuisten” lämminverihevosten lisänä.

Mutta jos vielä joskus savottahevonen vastaamme tulisi, olisi se saman hatunnoston arvoinen kuin metsiemme ikijätkä.

Ovathan ne molemmat olleet pettämätön lenkki niin rauhan töissä kuin sotienkin aikoina.

Vaikka vanha savottahevonen tuskin enää todellisena silmiemme eteen ilmestyy, säilyy se silti monen vanhan savottalaisen muistoissa kenties parhaimpana kumppanina – aina siihen hetkeen asti, jolloin hän maallisen taipaleensa varsitiellä saapuu Viimeisen Mittamiehen eteen, Suuren Tuntemattoman virran rantalaanilla.

(Kappale kirjasta Unto Palokas: Jätkän elämää – 30 vuotta metsätyömieskotitoimintaa Pohjois-Karjalassa, 1997)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s