Suomenhevonen. Kiitos itsenäisyydestämme!


Kunnia

vetoemäntä

Tässä maailmassa on kaksi olentoa, joita minä, pohjoiskarjalainen pienviljelijän poika ja Suomen viimeinen luomukirjailija, olen ikäni kunnioittanut ja suren, kun molemmat ovat jääneet niin vähiin, elleivät peräti katoamassa tästä tekniikkaa, kaupunkilaista elämänmuotoa ja älyttömiä muoteja palvovasta pilipalimaailmasta.
Molemmat ovat myös yhtä aliarvostettuja, täysin vailla ansaitsemaansa kunniaa ja ylistystä ja muistopatsaita. Toinen on maatalon emäntä, aito Suomen nainen. Toinen on suomenhevonen. Molempien ihailuni perustuu omiin nuoruuden kokemuksiini ja havaintoihin.

Ensinnäkin molemmat ovat kauneimpia olentoja maan päällä. Toiseksi he ovat käsittämättömän voimakkaita, kaikenkestäviä ja kaikenkärsineitä.

Äitini ja tuhannet hänenlaisensa Suomen naiset kestivät sotien jälkeen lasten synnytykset ja pienviljelystalon usein vielä uudistalon hirvittävän työmäärän isiemme, sodissa henkisesti tai fyysisesti vammautuneiden, enemmän ja vähemmän hankalien, joskus suorastaan pirullisten tyyppien äksyilyt ja oikut ja luulemiset.

Ja ne hevoset useimmiten pienenpuoleiset punarautiaat liinaharjatammat jotka vetivät aurat ja kivireet savuavilla raivioilla ja kiskoivat selät köyryssä metrin hangessa kivikkoisessa metsämaastossa jopa kahdenkymmenen tukin lavettikuormia kuin tyhjää vaan. Mistä ihmeestä ne saivat voimansa, sitkeytensä ja nöyryytensä? Ehkä taivaasta; ainakin itse muistan ajatelleeni, kun katsoin pikkupoikana meille syntynyttä Liisa-nimistä tammavarsaa kesäisellä veräjällä, että sillä oli ihan enkelin silmät.

Väitän että ilman Suomen naisten ja suomenhevosten työpanosta tämä karu korpien maa ei olisi koskaan noussut sivistykseltään ja elintasoltaan maailman kansojen valioiden joukkoon.

Siksi ryhdyn ylpeydellä Talli Valoilmiön pyynnöstä I.P. Valon, nuoren lupaavan juoksijalahjakkuuden symboliseksi kummiksi tai suojelijaksi. Jos ei muuten niin uskossa ja toivossa, että koska se ei ole muuten eikä muualla enää mahdollista se jatkaa raviradoilla suomenhevosrodun sanomattoman uljaita, kauniita ja kunniakkaita perinteitä.

Hojo hojo, sinä Pohjois-Karjalan raviratojen tulevaisuuden valo!

Heikki Turunen
(Julkaistu Hevosurheilussa 15.4.2015)


Syntyvarsa

 

Olkien päällä märkä mytty, jalkoja sikin sokin.
Mutta ruskea varsa nousee pystyyn, elämä huojahtaa.

Tuula Korolainen


Olemus

 

Ihme on hevosessa,
sen lämmössä ja
turvallisuudessa,
sen höyryävässä hengityksessä,
sen koko olemuksessa

                      Leena Maija Rossi 


Työssä

Kyntäjät

Rajun sateen jälkeen
hymyili taivas kuin kostea silmä,
ja maan vehmaus välkkyi pisaroita.

Kesantoa kynnettiin.
Vanha isäntä, pää ylpeästi pystyssä,
hoputti liikkeelle kiiltävän tamman
ja painoi maahan auran kirkkaan terä.
Pehmeästi kääntyi vahva viillos.

Pieni kimeä-ääninen poika hyppeli auran rinnalla
ja ihmetteli hengästyneenä viillosta,
tuota mustaa, vihreäihoista lihaa.
Pientareella katsoi renki
vahvana, punaisena, eläimellisenä.
Poikakin sai kyntää.
Renki hoiti ohjaksi,
ja ruskea hevonen veti vankasti.
Poika juoksi vaossa paljain jaloin,
pienenä, sitkeänä, puhumattomana,
ja painoi auraa.
Silmistä loisti pyhä hurmaus,
kun vahvat viillokset kääntyivät tasaisina.

Rajun sateen jälkeen
hymyili taivas kuin kostea silmä.

Katri Vala


Kuolema

 

Sinisilmä, olen toivonut kauan,
että saisin nähdä sinut vielä kerran,
edes tupakan verran.

Mutta ei. Ei Kuningasta haudata mihintahansa
perunapellon nurkkaan, ei Kuningatarta.

Arkku sille rakennetaan, että sen leveä
lämmin rinta, joka kannatteli siloja,
pää, jota obersek kannatteli,
että kaikki mahtuu mukaan.

Kaikki se happi minkä se ikänään veti sisäänsä,
sieraimet joista ilma puhaltui:

Silmät haudataan, ne katsovat sinua
kun painat pulttipistoolin otsaan,
ne katsovat vielä, kun se putoaa polvilleen.

Kuningas kuolee. Kun se kuolee
sen silmiin jää luottamus.

Se katsoo sinua, putoa polvillesi.

Sirkka Turkka

 

Hevosille, jotka kaatuivat sodassa

Jäätyneet ikkunat säteilevät,
valkeata ja sinistä,
heinissä oli kukkia,
pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niin kuin miehet,
harjasi jäätyi kiinni maahan niin kuin heidän hiuksensa,
kylkesi oli revennyt auki,
mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt
veriseksi kuopaksi,
elämänluola sinussa oli särkynyt
ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut
vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,
suurissa silmissäsi olivat puron kuvat,
sinä kuolit niin kuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta,
se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa,
mustaa lunta.

Helvi Hämäläinen

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s