Tähtihevonen

Satu hevosen historiasta. Sadun lomassa voidaan keskustella lasten kanssa, mitä kaikkea maailmassa on tapahtunut hevosten ja historian myötä.

Kirjoittanut: Teija Dahlgren 2017; piirrokset: Annukka Dahlgren (7 v)

 

taikahevoset, annukka 7v

Piirros: Annukka Dahlgren, 7 v

Oli talvi-ilta. Taivas täynnä tähtiä. Ammu, Tähtisumu, Hemuli ja Valo olivat iltaruualla.

Neljä hevosta seisoivat syömässä tyynessä illassa. Ammu nosti päätään ja katseli tähtiin.

Taivas oikein välkehti tähtien määrästä tummansinisellä pakkastaivaalla.

Yksi tähti näytti poikkeuksellisen isolta.

Ammu jäi katselemaan sitä. Tähti näytti välkkyvän eri tavalla ja olevan kirkkaampi kuin muut.

Jos Ammu olisi voinut, se olisi hieraissut silmiään.

Näytti kuin tähdestä olisi lähtenyt jotakin liikkeelle.

Ammu katseli ja katseli. Ja se jokin, joka sieltä tähdestä lähti liikkeelle, tuli lähemmäksi kovaa vauhtia. Pian Ammu erotti hevosen piirteet ja valkoiset isot siivet sekä valkoisen otsassa hohtavan sarven. Hevosen olemus säteili, kaunista puhdasta valoa.

Ja se näytti enemmänkin liitävän kuin lentävän.

Nyt Tähtisumukin alkoi tuijottaa taivaalle. Ja pian nosti heinäkasasta päänsä myös Hemuli, joka yleensä keskittyi niin ruokailuun että ei ympärilleen nähnyt.

Valo oli sokea hevonen mutta ymmärsi, että tilanteessa oli jotakin erikoista ja kuunteli mitä muut tekevät. Pian pihaan laskeutui uskomattoman kaunis valkoinen hevonen.

Se laski siipensä ja katseli hevoskaveruksia tummansinisillä kauniilla viisailla silmillään.

Meni tovi hiljaisuuden vallitessa. Tunnelma oli hyvä ja lämmin.

Hemuli nosti päätään uudelleen heinäkasasta. Se oli kuitenkin ottanut muutaman heinänkorren suuhunsa varmuuden vuoksi kun vielä tuntui, että voisi olla nälkä, vaikka vatsa oli jo ihan täynnä.

Hemuli ei helposta hermostunut. Se oli vanha ja kokenut poliisihevonen.

Ammu rohkaisi mielensä ja kysyi: ”Kuka sinä olet?”

”Minä olen tähtihevonen”, sanoi hevonen. ”Yksisarvinen.”

Tähtisumu totesi: ”Me ei tiedettykään, että yksisarvisilla on siivet.”

Tähtihevonen vastasi: ”Meillä yksisarvisilla, jotka olemme tähtihevosia, meillä on siivet.”

”Minä tulin tervehtimään teitä. Teillä on niin mukavaa täällä yhdessä. Minä käyn välillä täällä maan päällä. Ihmiset eivät näe meitä tähtihevosia.”

Ammu sanoi: ”Mutta sehän on todella mukavaa, että tulit tänne meitä katsomaan. Me olemme ihan tavallisia hevosia.”

Tähtihevonen totesi: ”Kukaan hevonen ei ole tavallinen. Kaikilla hevosilla on ihan erityinen tehtävä maan päällä.”

Hemuli terästi kuuloaan ja kysyi: ”Mitä se tarkoittaa?”

Tarkoittaako se mahdollisesti lisää ruokaa, se ajatteli itsekseen.

Tähtisumu totesi: ”Kertoisitko vähän lisää?”

Valo oli vielä hiljaa. Se kuunteli tarkkaavaisesti ja höristeli mietteliäänä.

Tähtihevonen sanoi: ”Minä vien teidät tänään ajelulle ja näytän miten erityislaatuisia hevoset ovat.”

Hemuli hörähti: ”Ai, miten me lähdemme ajelulle? Ei meillä ole siipiä. Eikä edes kärryjä.”

Ammu sanoi: ”Minulla on kyllä ollut joskus kärryt, mutta siitä on jo aikaa.”

Tähtihevonen sanoi: ”Sulkekaa silmänne.”

Hevoset tekivät työtä käskettyä ja sulkivat silmänsä.

Sitä ennen Hemuli kuitenkin nappasi vielä muutaman heinänkorren. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Jos vaikka joutuisi pitämään silmiä niin kauan kiinni, että jo tulisi nälkä.

Sitten Tähtihevonen sanoi: ”Nyt voitte avata silmät.”

Avattuaan silmänsä hevoset huomasivat, että niillä kaikilla oli eriväriset siivet.

Siivet hohtivat hämärässä. Ammulla oli vaaleanpunaiset siivet, Hemulilla siniset, Tähtisumulla keltaiset ja Valolla vitivalkoiset.

”Mitä ihmettä!” hevoset huudahtivat. ”Onpa hienot!”

Tallikissa Maija oli hiipinyt katsomaan, mitä pihalla oikein touhutaan.

Se nosti karvansa pystyyn. Niin kummalliselta kaikki näytti. Kyllähän se oli tiennyt, että hevoset ovat erilaisia eläimiä. Mutta eiköhän tämä nyt ollut vähän liian paksua. Sitten se jäi hiljaa istumaan.

Täytyihän tätä nyt seurata. Voi hyvänen aika, se tuumi.

Tähtihevonen sanoi: ”Nyt me lähdemme. Levittäkää vain siipenne ja hyppäätte ilmaan ja voitte lentää. Seuratkaa minua.”

Ja niin se nousi ilmaan, kevyesti kuin perhonen. Ja muutamilla siipien heilutteluilla muut hevoset seurasivat sitä.

”Voi miten hienoa!” hevoset hihkuivat. ”Minne me oikein mennään?”

Hiljaisuuden vallitessa ne kaikki kohosivat korkeammalle ja lentelivät taivaan sinessä tähtien keskellä. Maasta näkyi enää vain talojen katot ja savupiiput, kun hevoset kiitivät ajan halki.

Aikansa lenneltyään Tähtihevonen alkoi hidastella ja lähti laskeutumaan.

Maisema näytti kovin erilaiselta verrattuna omiin kotimaisemiin.

Laskeuduttuaan ne huomasivat vielä tarkemmin maiseman erilaisuuden.

Ne saapuivat aikaan, jossa ei ollut asutusta eikä ihmisiä. Ei taloja, ei autoja eikä mitään muutakaan sellaista tavallista, mihin ne olivat tottuneet.

Metsäkin näytti kovin erilaiselta.

Tähtihevonen sanoi: ”Me olemme tulleet ajassa taaksepäin. Olemme tulleet siihen aikaan, kun on ollut ensimmäisiä hevosia. Saatte tavata heitä.”

Pian paikalle laukkasi pieni minihevoslauma.

Ammu olisi taas kerran hieraissut silmiään, jos se olisi voinut.

”Mitä ihmettä!” Ammu sanoi.

Hevoset olivat huomattavasti paljon pienempiä kuin normaalisti. Paljon paljon pienempiä kuin hevoskaverukset ja Tähtihevonen. Ne olivat pienen varsan kokoisia mutta selvästikin aikuisia hevosia. Hassua oli, että niillä kaikilla oli ikään kuin varpaat.

Lauma pysähtyi Tähtihevosen eteen ja johtajana selvästikin toiminut pikkuhevonen sanoi lämpimästi: ”Olipa mukavaa, Tähtihevonen, kun tulit käymään. Taisit tuoda tullessasi hevosvieraita toisesta ajasta.”

Tähtihevonen sanoi: ”Kyllä vain”, ja esitteli hevoskaverukset. Se oli tiennyt kaverusten nimet koko ajan.

”Toin heidät tutustumaan teihin siihen aikaan, kun oli ensimmäisiä hevosia ja kertomaan, millaisia hevosten esi-isät ovat olleet.”

Johtajahevonen sanoi: ”Tähän aikaan meillä ei kauheasti ole ihmisille ollut merkitystä. Se aika tulee myöhemmin. Hevonen on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sellaiseksi kuin te nyt olette.”

”Mutta meillä on erityinen tehtävä siinä, minkälainen hevosesta on tullut.”

”Minäpä näytän teille hyvän ruokapaikan. Syötyänne jaksatte jatkaa matkaa.”

Hemuli höristi korviaan. ”Voi miten ihanaa”, se sanoi.

Tähtisumu ja Valo vilkaisivat toisiaan. Valokin vaikka se ei nähnyt mitään.

Sokeilla hevosilla kuten sokeilla ihmisilläkin muut aistit terästyvät ja ne aistivat paremmin monia asioita ympäristöstään kuin monet näkevät hevoset ja ihmiset. Sokeilla on erityisen tarkka kuuloaisti.

Ruokapaikka oli lähellä kirkkaasti virtaavaa jokea. Siellä oli heinikkoa ja kasvillisuutta, jotka näyttivät Hemulin silmissä erityisen viehättäviltä. Jotkut heinänkorret olivat pitempiä kuin mini-hevoset.

Ateria oli todella herkullinen. Hemuli ajatteli tyytyväisenä: Voi hyvänen aika, tätä minä muistelen pitkään.

Ammu heitti päätään kuten sillä joskus oli tapana tehdä. Niin hassulta ja jännittävältä kaikki vaikutti.

Tähtihevonen sanoi: ”Nyt meidän täytyy jatkaa matkaa.”

Niin ne lensivät taas taivaalle kirkkaiden tähtien keskelle ja lensivät taivaan halki. Toiseen aikaan.

Ne lensivät faaraoiden aikaan pyramidien keskelle. Siellä ihmiset rakensivat pyramideja ja ihmiset vetivät raskaita isoja kiviä. Hevoset vetivät kauniita vaunuja ja Tähtihevonen kertoi vaunuissa istuvasta faaraosta, joka hallitsi Egyptiä. Hevoset oli puettu kauniisiin koristeisiin ja ne kiilsivät kuumassa auringossa. Faaraon vieressä vaunuissa istui musta kissa kunniapaikalla.

Pian matka jatkui ajan halki preerioille, jossa näkyi intiaanien tiipii-telttoja ja lännen ajan kyliä.

Tiipiiden yli lentäessä Tähtihevonen kertoi: ”Tämä on intiaanikylä. Täällä hevosia on arvostettu valtavasti. Hevonen on ollut tärkeä yhteistyökumppani. Sen kanssa on metsästetty ja tehty intiaaneille tärkeitä tiedusteluretkiä biisoneita etsiessä.”

Intiaanit ovat aina arvostaneet luontoa ja eläimiä ja eläneet niiden kanssa sulassa sovussa niitä kunnioittaen. Intiaanit pitivät hevosista hyvää huolta ja tunsivat niiden olemuksen ja luonteen erityisen hyvin. Intiaanit olivat taitavia hevosten käsittelijöitä.

Sitten matka jatkui pienen kylän yli. Ei ollut autoja vaan vankkureita. Ihmiset ovat eläneet eri aikakausina eri tavoilla. Eräs hevonen seisoi vankkureiden edessä. Sillä oli tärkeä tehtävä. Se oli lähdössä matkaan viemään postia. Matka oli pitkä ja sen piti auttaa posti perille pitkien matkojen päähän. Tähän aikaan hevonen on ollut tärkein kulkuvälinen. Ilman sitä ihminen ei olisi pärjännyt.

Siksi hevosista piti pitää hyvää huolta, jotta ne jaksoivat tehdä työtä koko elämänsä.

Tähtihevonen opasti hevoskaverukset taas matkaan.

Hemuli tuumasi: ”Alkaa jo vähän huikoa. Tekisi mieli vähän syödä.

Tähtisumu naurahti: ”Kyllä sinä nyt hetken jaksat. Tiedä mitä jännittävää on vielä edessäpäin.”

Niin ne lensivät vuosituhannen alkuun, ja Tähtihevonen näytti, miltä Suomi näytti sata vuotta sitten. Hevonen oli jälleen todella tärkeä ihmiselle. Se teki peltotöitä ja raivasi metsiä. Ilman sitä ihminen ei taaskaan olisi tullut toimeen.

Sitten mentiin aikaan, kun oli tullut sota ja hevosia nähtiin sotatyössä ihmisen rinnalla metsissä ja sotatantereilla. Ilman hevosta Suomi ei olisi sodassa pärjännyt − niin merkityksellinen hevosen tehtävä oli.

Sodan jälkeen hevonen auttoi raivaamaan metsiä ja peltoja, kun elämää kylissä ja kaupungeissa rakennettiin uudelleen.

Monet hevoset sodan loputtua, matkattuaan ensin pitkiä matkoja junalla sotatantereilta kotikonnuille, juoksivat kymmeniä kilometrejä kotitalliin muistaen missä koti oli. Hevoset otettiin ilolla vastaan, niitä kukitettiin ja niille syötettiin herkkuja.

Hemuli tuumi: ”Minkähänlaisia herkkuja?”

Valo naurahti: ”Voi sinua Hemuli.”

Matka jatkui nykyaikaan. Tähtihevonen esitteli erilaisia tapahtumia, talleja ja hevosten työpaikkoja. Hevoset kävivät ravitalleilla, ratsastustalleilla, metsätyöhevosiin tutustumassa ja sirkuksessa sekä erilaisissa kilpailuissa kuten ponien ja isojen hevosten ravikilpailuissa.

Sitten ne laskeutuivat Tähtihevosen johdolla erään punaisen tallin pihaan, jonka aitauksessa oli kaksi hevosta.

Tähtihevonen sanoi: ”Koska teillä on siivet, ihminen ei näe teitä, vain hevoset. Jäämme katselemaan tänne hetkeksi mitä kohta tapahtuu.”

Pian aitaukseen tuotiin pieni tyttö. Tyttö oli hyvin surullisen näköinen. Hänelle oli selvästi tapahtunut elämässään jotakin ikävää. Tyttöä jännitti ja pelotti. Hän oli joskus kauan sitten ratsastanut, mutta pitkän tauon jälkeen ja monien elämässä tapahtuneiden tapahtumien jälkeen tytön oli vaikeata nousta hevosen selkään. Tyttö ei pelännyt hevosia, mutta tytön sisällä asui suru ja ikävät muistot ja kokemukset, jotka saivat aikaan pelon, joka vaikutti kaikkeen tytön elämässä.

Tytön mukana tuli opettaja, joka rauhallisesti opasti tyttöä hiljaisella äänellä.

Tytön äiti jäi katselemaan aitauksen vierelle.

Tyttö nousi toisen hevosen selkään ja oli jäykkä kuin keppi.

Koulutettu hevonen lähti liikkeelle ja käveli rauhallisesti. Pian tyttö rentoutui vähän ja aikansa laitumella hevosella ratsastaessaan tyttö rentoutui entistä enemmän. Tyttö jo taputteli hevosta ja jutteli sille hellästi. Tytön silmät alkoivat sädehtiä.

Ratsastustunnin loputtua tyttö halasi hevosta ja lähti iloisena äitinsä luokse. Tyttö ja äiti halasivat toisiaan. Tytöllä oli parempi olla.

Hevoskaverukset vilkaisivat toisiaan. ”Voi, miten hienoa!” Ammu sanoi.

Tähtihevonen sanoi: ”Hevosella on suuri merkitys ja tehtävä maan päällä. Sillä on mitä erilaisempia tehtäviä ihmisen apuna. Se, mitä juuri näitte, on eräs parhaista esimerkeistä siitä, miten parantava voima hevosella ihmiseen on.

Jopa Hemulikaan ei ajatellut nyt ruokaa. Sen mieltä lämmitti niin kovasti se, mitä se juuri oli nähnyt.

Kun hevoset sädehtivine siipineen palasivat nykyiseen aikaan ja tuttuun kotipihaan, oli jo yö. Pakkanen oli kiristynyt, mutta tallikissa Maija odotteli tallin oven suulla.

”Jaa-a. Nyt ne sitten tulevat. Missähän ne kävivät?” Maija tuumi.

Voi hyvänen aika, tätä ei kyllä usko lampaat eikä talon kissa Minni. Se oli niin tohkeissaan, että se ei huomannut, kun tallin hiiriperhe tuli katsomaan toisen oven raosta pihan tapahtumia. Niiden pienet viikset värisivät jännityksestä niiden ihmetellessä hevosten hohtavia siipiä.

Tähtihevonen sanoi: ”Teilläkin on edessänne vielä monta monituista työtehtävää. Voitte auttaa ihmisiä näkemään elämässä hyvät ja kauniit asiat, parantumaan, harrastamaan ja pitämään huolta toisistaan. Aivan kuten me hevoset osaamme pitää toisistamme huolta. Kun suljette silmänne, siivet lähtevät. Me tapaamme vielä jonakin päivänä ja tulen teitä taas katsomaan. Nyt minun pitää jatkaa matkaa. Menen kertomaan näitä samoja asioita muille maailman hevosille.”

Hevoskaverukset sulkivat silmänsä ja avasivat ne taas jo kohta. Siivet olivat poissa.

Hetken hevoset olivat hiljaa ja mietteliäinä, kun Tähtihevonen lähti. Pian se lensi taivaalle niin, että siitä ei näkynyt mitään. Taivaalla näkyivät enää vain kauniisti sädehtivät tähdet.

Kaikki mietteissään pureskelivat tapahtunutta. Mutta olihan niillä ylpistynyt olo ja syystäkin. Sillä nyt ne tiesivät paljon omasta lajistaan ja sen merkityksestä maailmassa.

Hevosten siirtyessä torkkumaan yöpuulle tallikissa tassutteli pihan halki. Se huomasi hohtavat kavioiden jäljet lumessa, joiden kuvio muistutti enkeliä.

Sitten se huomasi, että oman tallin hevosilla oli kavioiden jäljissään ihan samanlainen enkeliä muistuttava kuvio. Maija-kissaa hymyilytti. Se hypähteli keveästi talon pihalle ja kuvitteli selkäänsä siivet. Se oli hyvin ylpeä itsestään, sillä olihan silläkin oma tärkeä tehtävä tallikissana.

Olivatkohan hiiret samaa mieltä siitä asiasta?

Sen pituinen se.

iloiset hevoset, 8.7.15 annukka dahlgren

Piirros: Annukka Dahlgren, 7 v

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s