Eero kiittää suomenhevosta rauhanvuosistamme

149743

Kevättöihin rintamalla kuuluu telateitten korjaaminen. Kun uusia riukuja vedettiin hevosella työpaikalle, särkyi rahe. Hevonen seuraa kiinnostuneena rahkeen nopeaa korjausta. Syvärin voimalaitos 1944. SA-kuva.

Suomenhevonen on palvellut kunniakkaasti Suomen puolesta. Se on puolustanut tämän maan vapautta sodassa ja jälleenrakentanut kotiseutuaan rauhan palattua.

”Miten meille olisi käynyt, jos meillä ei olisi ollut tuollaista hevosta?” Näin lausahtaa 86-vuotias kuhmolainen Eero Huotari, kun kysyn aattoiltana, mitä Suomen itsenäisyys ja suomenhevonen merkitsevät kokeneelle hevosmiehelle.

Eero syntyi heinäkuussa 1930 Lammasjärven rannalla Kuhmossa, talvisota syttyi yhdeksän vuotta myöhemmin, ja Kalle-isä pääsi lopullisesti rintamavastuusta liki kuusi vuotta myöhemmin. Hilda-äidin oli huolehdittava jälkikasvusta aina evakkoreissuja myöten.

”Olen saanut elää hyvän pätkän sen jälkeen, kun sota loppui – olemme saaneet elää rauhassa”, Eero kiittelee.

Hevonen veti purilasta ja kantoi kantosatulaa tiettömillä korpi- ja suoalueilla, veti kenttätykistöä, huolsi joukkoja kuljetuksin etulinjaan ja toi haavoittuneita sotureita hoitoon.

Suomenhevonen on ollut Eerolle ilonaihe ja innoituksen lähde jo varhaislapsuudesta asti. Välirauhan aikaan kymmenikäisenä poikasena hän kuljetti kotitilansa hevosella heiniä ja jauhoja savotoille. Rekimatka jääteitä pitkin Iivantiiran Louhiniemeen oli suuntaansa 40 kilometriä!

”Oli kova halu tehdä töitä ja ansaita rahaa.”

Eero sai ensimmäisen itsenäisen ajokokemuksensa jo paljon aiemmin, 5-vuotiaana pojankloppina. Häntä itseään hiukan huvittaa kertoa tapahtuneesta.

Kuhmon kirkonkylän miehillä kun oli tapana kokoontua lauantaisin Moilasen kuppilaan turisemaan ja naukkailemaan miestä väkevämpää. Kalle-isä keksi lähteä viemään Eeron kanssa kirkonkylälle maitoa myyntiin. Isä jäi kirkolle, mutta pojan hän istutti yksinään Kiva-ruunan vetämän reen kyytiin jäätien päässä. Hevonen tunsi runsaan kilometrin mittaisen reitin kotiin. Isä kielsi Eeroa ajamasta ruunaa juoksulla, vaan pojan oli istuttava lantalaatikossa kunnes hevonen olisi kotosalla.

Eikö mitä. Kun kaksikko pääsi niemen taakse ja näköyhteys isään katkesi, Eero nousi ja pisti ruunaan vauhtia.

”Kun isäkin ajaa juoksulla”, hän muistelee ajatelleensa mustaharjaisen suomenhevosen ohjaksissa.

Hevonen pysähtyi kotitallinsa eteen kellot soiden, josta Hilda-äiti tiesi, että matkalaiset olivat saapuneet. Mutta joukosta puuttui isäntä ja ajomiehenä oli ollut hänen pieni poikansa. Äidin oli ensimmäiseksi riisuttava ruuna valjaista.

”Äiti ei ollut hyvällä päällä”, Eero muistelee isänsä tempauksen aiheuttamaa kalabaliikkia.

Jalostuksen päämääränä oli hyvä maataloushevonen, mutta juoksijan ominaisuuksia pidettiin edullisina.

Ensimmäisen elämänsä hevosistaan Eero hankki 50-luvulla vaihtokaupalla. Piskuinen traktori vaihtui Arso-oriin. Entinen omistaja luopui hevosesta, kun sitä ei Kuopion näyttelyssä saatu kantakirjaan, kun ori ei osannut vetää autoa. Eero arveli, että syynä oli vetolaitteissa ollut jousilaite, joka nykäisi lähdössä takaisin.

Eeroa kuitenkin miellytti hevosen rehellisyys ja hän harjoitutti hevosella vetoa, ei kovalla kädellä vaan leipää antamalla ja ”nokasta” taluttamalla. Muutaman harjoituspäivän jälkeen Moskvitš eli Mosse-henkilöauto tuli Arson perässä jarrut pohjassa renkaat syyhkänä.

”Rupeaa kantakirjat oikiimaan”, Eero oli tuumannut.

Joensuun kantakirjatilaisuudessa vastassa oli sama konsulentti, joka oli hylännyt Arson Kuopiossa. Orin kävelykoe meni hyvin, vetokokeessa ei ollut pienintäkään ongelmaa ja jäljellä oli juoksukoe. Eero ja kantakirjakonsulentti kiersivät rataa rillan kyydissä, kun omistaja halusi tietää, pitäisikö hevosta käskyttää kovempaan vauhtiin.

”Nämä eivät ole mitkään kilpa-ajot”, konsulentti oli ärähtänyt vastauksesi 1.47:n vauhdissa ja palkitsi hevosen ainoastaan kolmospalkinnolla.

Hevosemme palvelualttius, uskollisuus ja sisu ovat esimerkiksi kelpaavia.

Arson ja Eeron yksi dramaattisimmista seikkailuista tapahtui eräänä kevätpäivänä, kun parivaljakko kävi hakemassa suoviljelykseltä viimeisen vajaan kuorman. Tie oli jo soralla, ja Eero harmitteli reen jalasten puolesta. Läheiselle järven jäälle oli talvella ajettu puuta ja Eero päätti ajaa tuota entistä autotietä pitkin suoraan kotiin. Jään kansi oli kuitenkin pehmennyt, ja jää petti Arson alla niin, että hevonen jäi etujalkojensa varassa pystyasentoon takapää veden alla.

”Lahden pohja oli sellaista muraa, ettei pohjaa kuulunut ollenkaan. Takajaloilla ei ollut mistä ponnistaa”, Eero muistelee kauhunhetkiä.

Hänen avunhuutonsa hukkuivat korpeen ja Eero ehti ajatella, että tämä oli nyt hevosen menoa. Ori pysyi kuitenkin rauhallisena ja Eero sai työnnettyä reen pois avannon reunalta.

”Puhuttelin poikaa ja sanoin, että koeta ponnistaa.”

Arso ponnisti etujalkojensa valtaisilla voimilla upoksissa olleen takaruumiinsa jäälle!

”Kyllä minä kiitin Luojaani!” Eero tunnustaa.

Murassa yltä päältä ollut hevonen oli saatava vielä turvallisesti rantaan. Jään pinnalla törrötti paksuja heinätuppoja, ja Eero näytti omalla jalallaan, että oli edettävä polkaisemalla tupon päälle. Arso teki työtä käskettyä.

”Se luotti, että ukko tietää, mistä pitää mennä.”

Nelivuotiaana hankkimansa oriin Eero menetti jo seitsemänvuotiaana suolisolmuun.

”Se oli katkera päivä. Arso oli rauhallinen ori ja sillä oli liikkeet kuin lämminverisellä”, Eero muistelee.

Hevonen sai viimeisen leposijan kotitilan rantakoivikosta.

Lääkintäjoukoissa palvellut professori Klaus Järvinen: ”Kuulostaa järkyttävältä, mutta hevosen menetys saatettiin kokea pahempana kuin miehen menetys.”

Eero oli onnistunut kehittämään Arson ravia heinänajomatkoilla suoviljelykselle. Pitkässä myötäisessä hevonen oppi oikean juoksurytmin.

Eeron ravihevosista kirkkaimpiin tähtiin kuuluu 90-luvulla kilpaillut Arafat-ori: 62 juostua ykköstä ja toinen Kuninkuusraveissa.

”Sisukas, ei ikinä antanut periksi, mahdoton kestävyys – hieno hevonen kaikin puolin”, Eero luonnehtii Hilun-Valtin ja Vappu-Tytön jälkeläistä.

Vielä tänä päivänä hänellä on kaksi omaa hevosta Kuhmon-tallissaan.

Professori Veikko Rislakki kutsui viime sotiamme hevosten sotasavotaksi.

Talvisodassa kuoli ja katosi 7 204 hevosta, jatkosodassa 14 573 ja Lapin sodassa 472.

Sitaattien lähde: Ilmari Ojala: Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945.

Teksti: Jukka Timonen; kuva: SA-kuva

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s