Julkaistu SuomenhevosSanomissa 1/2008

Viimeiset sokeripalat

Suuri hevoskuiskaaja käväisi Suomessa ja ilmoitti mediassa, ettei hevoselle saa antaa makupaloja kädestä. Kun tarjosin tammalle leipää, minua opastettiin, ettei tuo sovi alkuunkaan.

Vastasin, että suomalainen, jonka yhteinen taival hevosen kanssa on laskettavissa tuhansissa vuosissa, on aina tarjonnut hevoselleen leipää tai muuta makupalaa – ja niin tarjoaa jatkossakin. Me ymmärrämme ja arvostamme hevostamme, osaamme myös kouluttaa varsan erinomaisen toimivaksi kumppaniksi.

Tässäpä keskipohjalainen tarina suomalaisesta, suomenhevosesta ja makupaloista.
Sauli Korpimo kirjoitti Helsingin Sanomissa 7.10. 2001 Pekka-nimisestä suomenhevosesta, joka joutui lähtemään sotaan Vetelin Heikkilän kylältä.

“Vainion hevonen tunnettiin Vetelissä monessa kylässä, sillä se oli pitäjän liki ainoa valakka; melkein valkoinen, pieni ja ystävällinen. Sodan syttyessä Pekka oli jo vanha, eikä sitä viety rintamalle, mutta taistelujen pitkittyessä vanhatkin kelpasivat.
Kotiväki ja naapurienkin emännät itkeskelivät sen lähtöä; noin vanha ja vielä joutuu sotaan, ei se jaksa, sinne se kuolee.

Mutta Pekka palasi. Sota oli päättynyt jo viikkoja sitten, kun Kokkolasta soitettiin, että Pekan saa hakea asemalta. Sana levisi heti. Iltapäivällä hevosta ja sen noutajaa alettiin odottaa. Innokkaimmat seisoskelivat Vainion tallin edessä ja tievarsitaloista vilkuiltiin ehtimiseen Kokkolan suuntaan. Mahtaako Pekka jaksaa kävellä? Matkaa oli sentään 60 kilometriä.

Jaksoi Pekka. Se laahusti kotiin päin turpa melkein maata viistäen. Valakka oli kurjassa kunnossa. Jokainen kylkiluukin erottui selvästi. Lautaseen leikattu tunnusnumero näytti pahalta.

Kun kyläaukea avautui mutkan takaa, hevonen havahtui. Se nosti päänsä pystyyn, päästi pitkän hirnunnan ja lähti juoksuun. Pekka juoksi loppumatkan niin kovaa, ettei mies pysynyt pyörällä perässä. Se hirnui koko ajan ja juoksi suoraan talliinsa.
“ Kyllä se tunsi”, sanoivat hiljaisiksi menneet kylän miehet. Naiset pyyhkivät silmiään. Vainion pihalla Bertta itki ääneen, haki lapsille säästämänsä viimeiset sokeripalat ja syötti ne hevoselle.”

Hyvää hevoskesää!
Tiina Ruotsala
tiina.ruotsala@kpk.fi