Eero Perttunen: Tamma tekee varsan, ei ihminen

Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2002

Tamma tekee varsan, ei ihminen

Tiina Ruotsala, teksti

eero_perttunen1Ihminen ei tee hyvää varsaa eikä kilpahevosta. Tamma sen varsan tekee ja ensimmäisen puolen vuoden aikana emo on varsan ainoa opettaja. Ilman tammoja ja niiden kasvattajia hevosia ei riitä radoille eikä laitumille ihmisen silmän iloksi. Suomenhevoskasvatus on henkitoreissaan ja lähivuosina tilanne on äärimmäisen huolestuttava, jos meno jatkuu nykyisellään. Valtaosa kasvatuksesta lepää iäkkäiden kasvattajien harteilla, ja kun nämä väistyvät, ei jatkajia enää ole.

Keinoja tilanteen parantamiseksi miettii lukuisilla työmatkoillaan Suomen Hippoksen piiriagronomi Eero Perttunen, joka arvostelee nykyään kaikki hevoset ympäri Suomea pidettävissä tamma-, varsa- ja orinäyttelyissä. Toki siihen varsan alulle saattamiseen tarvitaan orittakin, mutta Perttunen arvostaa yhä enemmän tamman osuutta.

Sympaattinen puolestapuhuja

Perttunen ja hänen leppoinen olemuksensa ovat tunnettuja niin Lapissa kuin Hämeessä, idässä ja lännessä. Vuosittain tämä hevosnäyttelyitä huuliharpullaan piristävä piiriagronomi kiertää vajaat sata eri näyttelyä, ja siihen päälle tulevat vielä erilaiset kokoukset, seminaarit ja muut tapahtumat aina ulkomaita myöten. Eipä ihme, että Pelkosenniemellä kotitilaansa asuva Perttunen ei enää ehdi omia valmentamaan saatikka kasvattamaan, niin hevosmies kuin onkin. On Perttusten pihapiirissä kuitenkin muutama humma ja lisäksi poroja!

Perttusen sukujuuret ulottuvat äidin puolelta Keski-Pohjanmaalle Toholammille, jonne Perttusten perhe lähti evakkoon saksalaisten alta. Matka oli Eero Perttusen isälle merkittävä, sillä Toholammilta Klemolan kylältä hän löysi itselleen vaimon – ja hevosen.

Perttusilla on aina ollut hevosia, Mikko-isä oli tunnettu hevosmies. Pojat, Eero ja Tapio, seurasivat tämän jalanjälkiä. Tapiosta tuli ammattivalmentaja ja kuski. Piiriagronomi Eero Perttunen on puolestaan tunnettu tuomarin tehtävien lisäksi kauniista puheenvuoroista suomenhevosen puolesta.

Jo haastattelun alussa paljastuu, että Eero Perttusen elämän hevonen oli kotitalon Ponnetar, jolla velipojat opettelivat ajamaan. Ponnetar oli luja ja terve hevonen, joka kiskoi joutuisasti tukkikuormat ja pisteli radalta 91 voittoa. Ponnettaresta syntyi Hipo, 101:n voiton tamma ja ravikuningatar vuodelta 1981.

Perttunen sanoo, että hyvällä kasvatuksella ja järkevällä ajolla suomenhevosesta saa hyvän ystävän, jonka seurasta saa nauttia jopa neljännesvuosisadan. Ponnetar eli lähes kolmekymmentävuotiaaksi, ja se haudattiin Perttusten kotitilan maille. Laitumella on leposijasta muistuttamassa kumpu, ja sen verran tamma vielä säteilee, etteivät hevoset syö ruohoa kummun päältä.

Kaustisen kuninkaalliset

Mutta palataanpa Pelkosenniemeltä takaisin Suomen maakuntiin ja pitäjiin, joista Perttunen ihastelee muun muassa Kaustisen seutua. Vuosi sitten Kaustisen tamma- ja varsanäyttelyyn tuotiin kahden ravikuningattaren Totinan ja Vinttarin varsat arvioitavaksi. Hän ei muista, että missään muualla olisi koskaan ollut näytillä yhtä aikaa kahden kuningattaren varsat.
– Se kertoo jotain alueenne hevoskasvatuksesta, Perttunen tunnustaa.
Keski-Pohjanmaa ei kuitenkaan johda tilastoissa hevosmäärissään. Suomenhevosen vankinta aluetta on Häme, mutta kyllä listalla ovat myös kaikki kolme Pohjanmaata. Vaikka vahvoista alueista puhummekin, synkentää keskustelua huoli kasvattajien tulevaisuudesta.

Eero Perttunen myöntää, että nykyinen suuntaus keskittää valtakunnalliset totopelit eteläiseen Suomeen ei varmasti tue hevoskasvatusta. Ja kun kasvatus tyrehtyy, loppuvat myös kilpahevoset. Pelataanko tulevaisuudessa virtuaalihevosia?
– Ei kai nyt sentään. Hevonen sinänsä on niin kaunis ja esteettinen eläin, että jo sen näkeminen elävänä voi olla ravien katsojalle palkitseva kokemus, Perttunen vastaa ja muistuttaa, että hevosurheiluun liittyy myös sellaisia arvoja, joita ei voi rahassa mitata. Kaikki eivät tätä tiedosta, ja yhä useammin Perttunen on törmännyt ravipiireissä erityisesti miehiin, joille ainoa tärkeä asia on saada hevosella mahdollisimman monta voittoa mahdollisimman vähällä vaivalla. Ravimiehen unelma hullusta hevosesta, joka painaa radalla kuin mielipuoli ja juoksee omistajalleen kahisevaa, elää edelleen sitkeästi monen mielessä.

– Periaatteessa hevoselle ei tarvitse opettaa mitään muuta kuin volttaus, auton takaa lähtö ja ravilla pysyminen. Sellainen hevonen on kuin kilpauimari, joka ei kykene muuhun kuin krooliin tai kirjallisuuden ystävä, joka ei ole elämässään lukenut mitään muuta kuin Kalle Päätalon teokset.

Olosuhteista kiinni

Perttunen sanoo, että mitä alkeellisemmissa olosuhteissa hevosten kanssa on työtä tehty, sitä paremmin ne ovat toimineet. Ajatellaanpa vaikkapa preerialla työskentelevää karjapaimenta, jolla ei ole minkään maan puuta tai seinää sitoa hevonen kiinni. Ja sen vastakohdaksi voidaan ottaa leveäkäytäväinen ravitalli, jonka reunoja koristavat valjakonmitan välein kettingit. Ei tarvitse opettaa varsaa seisomaan, kun sen pistää kettinkeihin kiinni.

Sanomattakin selvää on, että omien hevostensa kanssa Perttunen on tavoitellut aina parasta mahdollista toimivuutta. Hän opettaa hevosensa muun muassa siihen, ettei eläintä tarvitse kytkeä, kun sitä valjastetaan tai riisutaan.

Perttunen on pettynyt suomalaiseen ravimieheen, ja uskoo, että suomalaisen hevosmiestaidon (ja nyt puhutaan kyvystä kouluttaa toimiva ja hyvä hevonen sen lisäksi, että hevosta osataan valmentaa) ainoat pelastajat voivat olla naiset. Hän valittelee, että alan ollessa todella pohjalla hevosmiestaitoon syntyi selkeä katkos. Tästä on vaikea nousta. Moniko nykyajan ravimies kunnioittaa enää sellaista hevosmiestä, jonka hevoset toimivat tilanteessa kuin tilanteessa? Aika harva, mutta rahaa tuntuvat palvovan lähes kaikki.

Luonne kärsinyt

Perttunen murehtii, että rahanahne ajatusmalli on vaikuttanut myös hevosjalostukseen. Kiukkuisia ja mahdottomia tammoja astutetaan surutta, ja tamma periyttää ja opettaa tällaisen käytöksen – samoin kuin mahdollisen arkuuden – varsalleen. Äskettäin Perttunen oli näyttelyssä Satakunnassa, jossa oli todella hankalia tammoja. Pahimmalta kiskottiin kieli ulos ja painettiin tamma seinää vasten, että se pystyttiin mittaamaan. Silti kokenut hevosmieskin pelkäsi tilannetta.
– Olin niin järkyttynyt, että kotimatkalla meinasin ajaa kolarin, Perttunen kauhistelee.

Eikö näyttelyssä voida sitten rokottaa hankalaa luonnetta?
Periaatteessa voidaan, mutta miinusta tulee vain yksi neljäsosapistettä. Jos eläin on aivan kahjo, se voidaan jättää kokonaan palkitsematta. Toisaalta vaikutusmahdollisuudet eivät ole kovin suuret, näyttelyihin tuodaan yhä vähemmän hevosia.
Silti näyttelyt ovat tarpeellisia, ja Perttunen jaksaa niitä innolla kiertää ja puolesta puhua. Perttuseen luotetaan siinä määrin, että kaupat voidaan tehdä puhelimessa pelkän arvosteludokumentin perusteella.

Viime kesänä hän yritti gallupin avulla selvittää, miten näyttelytoimintaa voitaisiin kehittää niin, että se vetäisi enemmän alan harrastajia ja myös ammattilaisia.
–No, vastauksissa toivottiin luonnollisesti näyttelyviikonloppuja, naurahtaa Perttunen. Viikonvaihteita vain ei ole määrättömästi jaossa.
– Olemme pyrkineet järjestämään valtakunnalliset näyttelyt viikonloppuina, ja ne ovat vetäneet kiitettävästi väkeä.

Liian lepsu tuomari?

Pitkän linjan kasvattajat kritisoivat myös Perttusen arvosteluperusteita. Kun hevonen on juossut hyvän ajan, se palkitaan mukavilla pisteillä, vaikka runko ei kummoinen olisikaan. Perttunen myöntää hevosmiesten olevan oikeassa, mutta:
– Kun koko kasvatus on henkitoreissaan, niin ei arvostelijakaan voi rokottaa näytille tuotavia eläimiä kovemman kautta. Tänä vuonna olen ollut hieman ankarampi.

Hevosmiehet, jotka pärjäävät kateuden määrässä kalamiehille, voisivat hyvinkin vihata Perttusta. Aika moni kuitenkin kunnioittaa häntä. Perttusen tuomiota on hyvä kuunnella, sillä kritiikin hän antaa asiallisesti ja päättää arvion aina myönteiseen kommenttiin.
Tämä ei kuitenkaan ole ollut miehelle itsestäänselvyys. Kymmenkunta vuotta tuomarina toiminut piiriagronomi on kehitellyt tyyliään vuosien varrella. Perusajatuksena on, että virheet on tuotava julki, mutta ei sellaista hevosta olekaan, josta ei löytyisi myös jotain hyvää.

Viimeiset viisi vuotta Perttunen on kansanmusiikin ystävänä soitellut huuliharpulla kunkin ikäluokan marssiessa loppuarvosteluun. Kappaleet hän valitsee paikkakunnan mukaan, mutta kun näyttelyn paras varsa tuodaan kehiin, kaikuu mikrofonissa aina huuliharpulla vedetty Porilaisten marssi.

Varsan liikunta tärkeää

Perttusen perheessä on siis ollut paljon hyviä suomenhevosia, mutta toistaiseksi Eero Perttunen ei ole saanut omaa kasvattia radalle nelivuotiaana, vaikka sellaista on toivonut. Hän sanoo, että osa on ikäluokkahevosia ja osa ei. Ei sellaista ihmistä ole keksittykään, joka kykenisi hevosen luontaista kehitystä nopeuttamaan, valmentaapa hän hevostaan kuinka paljon tahansa.

Kasvattajia yritetään kannustaa jakamalla muun muassa parhaille tammoille laatutukea, ja ensi vuonna kolmen parhaan kantakirjatun tamman, niin lämminveristen kuin suomenhevosten, kasvattajat kutsutaan Kaustiselle jalostuspäiville palkittavaksi ja heillä on täysi ylöspito. Lisäksi Hippoksessa on kehitetty opetuslähdöt, joiden avulla pyritään saamaan suomenhevosia radoille.

Opetuslähtöjä on kritisoitu. Arvostelijoiden mielestä kolmivuotias suomenhevonen on liian nuori radalle ja monia kiukuttaa ammattilaisten ja harrastajien eriarvoisuus, sillä ammattilainen saa kaksi kertaa suuremman palkkion kuin harrastaja.

Nyt puhutaan sellaisista asioista, joka saa rauhallisen oloisen Perttusen selvästi kiihtymään.
– Opetuslähdön aikaraamit ovat sellaiset, että ne eivät varmasti riko suomenhevosta. Ei tässä ajeta sitä takaa, että hevosen pitäisi kilpailla kolmivuotiaana, vaan että olisi jonkinlaista motiivia treenata ravurinalkua. Suomenhevosta pitää liikuttaa varsasta saakka. Emme kai me ihmislastakaan säästä, ja sano sitten tämän täytettyä 21 vuotta, että lähde nyt kilpailemaan.

Ammattilaisten ja harrastajien asemaan Perttusella on tiukka kommentti.
– Ei vain kasvatus, vaan myös ammattivalmennus on kuilun partaalla. Ammattilaisiakin on tuettava, heillä on usein tieto ja taito saada hevonen radalle.

Mikäli kasvattajatilanteeseen ei saada nopeasti apua, jo lähitulevaisuudessa suomenhevoskanta tyrehtyy ja lämminveriset hankitaan ulkomailta, lähinnä Ruotsista. Pahimmillaan ulkomaantuonnit ovat sellaisia raakkeja, joista on kaikki niistetty jo Ruotsin puolella.

Kun tuonneista puhutaan, niin eikö suomenhevonen voisi olla hyvä vientituote? Ajatellaanpa vaikka Islantia, joka on saanut vietyä omaa rotuaan ympäri Eurooppaa, ja kyseessä on vielä poikkeuksellisen askellajin eli töltin omaavasta rodusta.
Perttunen vastaa, että vientiin uskoo myös Hippoksen jalostusjohtaja Terttu Peltonen. Islantilaisilla ja suomalaisilla on vain se pieni ero, että islantilaiset arvostavat omaa rotuaan ja he osaavat markkinoida sitä. Suomessa tilanne on päin vastoin. Ajatus sinänsä ei ole mahdoton.
– Mutta tässäkin asiassa minä uskon teihin naisiin. Ravimiehet ajattelevat viennin kohdalla korkeintaan oriin spermaa, jonka he ilomielin myisivät Pohjoismaihin käytettäväksi yhteispohjoismaiseen rotuun, hän huokaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s