Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2005

Suomenravurilla ratsastuksen huipulle

Jokaisesta suomenravurista ei tule huippuratsua. Tämän realiteetin Helimaija Pakarinen tuo moneen otteeseen esille haastattelun aikana. Suomenhevosiin erikoistuneen kouluratsastajan tärkein oppi suokkien kanssa työskenteleville on, että suomenratsun saa todella helposti pilalle. Rotua ei ole jalostettu ratsuksi, ja sen pitäisi jokaisen suomenhevosen kanssa työskentelevän ensimmäiseksi ymmärtää.

Pakarisen mukaan suomenhevonen on nöyrä tekijä, eikä se puoliverisen tavoin yhtä helposti heitä huonoakaan ratsastajaa tai kouluttajaa selästään. Valitettavasti tämä piirre kääntyy myös hevosta itseään vastaan. Ymmärtämätön kouluttaja voi kaivaa ja tahkota hevosella tehtäviä, joihin se vielä ei ole valmis. Lopputuloksena on ratsu, joka ei koskaan liiku kunnolla radalla.

Jos nimittäin suomenhevonen kyllästyy tai kokee tulleensa kohdelluksi kaltoin, se lyö ohjat tiskiin, ja homma on ohi.

Kyllä, Helimaija Pakarinen ratsasti kouluväen tietoisuuteen entisellä ravurilla, Kihin Källillä, joka muuten juoksi vielä Pakarisillakin kolmenkymmenen pintaan. Mutta 150 senttisellä Kihin Källillä oli tuoda kouluradoille muutakin kuin vain entisen ravurin menohalut.
– Kihin Källi on rakenteeltaan ja herkkyydeltään sopiva ratsuksi. Ilman näitä avuja siitä ei olisi tullut sitä, mitä siitä tuli.

Pakarisen mukaan nyt 13-vuotias oripoika on tyypillinen kihinmuistolainen. Toimiva, mutta äärimmäisen tarkka. Pakariselle Kihin Källi tuli Tapio Perttuselta, joka oli kohdellut hevosta sen luonteen vaatimalla tavalla. Niinpä se ei ollut missään tapauksessa mennyt pilalle.
– Kihin Källi on edelleen hevonen, josta pidän. Se on vireä ja kiinnostunut, hereillä oleva ja syttyy nopeasti, Pakarinen luettelee ja listaa huonoihin puoliin juuri tuon herkkyyden mukanaan tuoman arkuuden.

Källi kantakirjattiin toisella palkinnolla vuonna 2001 ja lausunnosta tunnistaa herkän herran: ”Kevyt ratsastaa, kiireinen, jännittynyt. Luonne: hätäinen, eteenpäinpyrkivä.”
– Ei siis missään tapauksessa harrastelijalle sopiva maastoratsu, eikä köpöttelyhevonen. Sellaisiakin suomenhevosissa on runsaasti.

Virtaa ja temperamenttia

Menestyäkseen kilpailuissa, yhtä lailla raviradalla kuin koulukentällä, suomenhevosessa on oltava virtaa ja temperamenttia. Silti ne ovat hyvin toimivia. Pakarinen arvelee, että yksi syy löytyy varmasti jo varsojen käsittelystä. Suomenvarsoja käsitellään paljon ja opetetaan sietämään erilaisia tilanteita. Jos ajatellaan vaikkapa ravimiljöötä, niin kyllähän hevonen siellä kohtaa kaikenmoista ja toimii silti.

Pakariselle on siunaantunut aikamoinen kalusto; Kihin Källi, Pelmi, Lastun Leka ja viimeksi hankittu Jaime. Kaikki muuten oripoikia ja kantakirjattu ratsuhevosina. hevosista Lastun Leka ei ole Pakarisen omistama ja myös Jaimen takana on joukko tukijoita, ei sponsoreita.
– Minulla on kyllä yksi virallinen sponsorikin.

Pakarinen sanoo kallistuvansa kouluratsastuksessa oriin kannalle, koska ori on jo rakenteeltaan sopivampi kouluratsuksi. Niissä on niskan kaarevuutta ja näyttävyyttä, tammat tuppaavat olemaan matalia.
– Jos tuloksia katsoo, niin kyllä siellä kärjessä on aika paljon oriita, hän sanoo.

Mutta mennäänpä ajassa taakse päin. Kuinka Pakarisesta oikein tuli suomenhevosihminen. Aluksi on heti kerrottava, etä Pakarinen kisaa edelleen myös puoliverisillä ja puoliverisillä hän uransakin aloitti, estepuolella tosin.

Pakarinen oli koulutellut suomenratsuja ja kun omat puoliveriset estehevoset alkoivat lähestyä eläkeikää, oli edessä uuden kaluston hankinta. Kyse oli rahastakin. Valmiin puoliverisen hankintahinta on aika korkea, ja toisaalta Pakarista ei kiinnostanut niin hirveästi nuoren puoliverisen koulutus valmiiksi esteratsuksi.
– Tuttava sitten kannusti, että osta Perttuselta tämän oma kasvatti Kihin Källi. Ensivaikutelma karsinassa ei ollut mitenkään käänteentekevä, vaan ihastuin sen velipoikaan, joka ei edes ollut myynnissä. Mutta kun nousin Källin selkään, pidin siitä heti.

– Hevonen oli herkkä suusta ja reagoi apuihin. Se oli heti minunoloinen hevonen.
Millään teurashinnalla Källiä ei ostettu, vaan siitä maksettiin tuolloin sen arvoa vastaava hinta. Ja juoksihan Källi radoilla hetken aikaa vielä Pakarisen omistuksessa. Nyt oriin hinta on noussut huimasti. Loistavasti suomenratsusta saa pulittaa aikamoiset rahasummat. Esimerkiksi Källin hankintahinta ja viimeksi Pakariselle tulleen Jaimen hinta eivät kohtaa millään tasolla.

– Ne ovat eri planeetoilta, Pakarinen myöntää ja jatkaa heti perään, että oikotietä onneen ei ole. On turha ostaa viidelläsadalla entistä suomenravuria ja ajatella, että pistänpä sen kouluradalle ja rahastan kunnolla. Toisaalta hän korostaa suomenhevosen monitoimisuutta. Entisestä ravurista tulee yleensä kelpo ratsu. Koulu- tai estekentille sillä pääsee ihan kilpailemaan. Sen sijaan lämminveriravurista ei ole kouluratsuksi. Pakarinen sanoo tämän, vaikka tietää, että toisinkin tästä asiasta ajatellaan.

Esteet jäivät Källin myötä

Källiin loppui Pakarisen esteura, nyt hän kisaa menestyksekkäästi koulukentillä ja niillä puoliverisillä myös esimerkiksi Pyhää Yrjöä. Suomenratsujen vähättelijät alkavat olla koulukentillä ja varsinkin niiden laidoilla vähenemään päin. Kun Pakarinen kisasi kesällä Turussa oripojillaan avoimissa luokissa Helppo A:ta. Voittivat Kihin Källi ja Jaime, Lastun Leka oli toinen ja Pelmi kolmas.

– Joku on väittänyt, että suomenhevosia katsottaisiin läpi sormien. Ei pidä paikkaansa. Olen käynyt tuomarikoulutuksen ja siellä korostettiin, että kouluradoilla katsotaan vain suoritusta riippumatta siitä, mikä rotu on kyseessä, Pakarinen napauttaa.

Tiina Ruotsala