Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2006

Suomenhevonen on persoona

Arvo Koskelan K-loppuiset suomenhevoset ovat tunnettuja ravipiireissä. Suuremman yleisön tietoisuuteen Nokian hevosmies tuli kuninkuusravien myötä, kun oma kasvatti Turkka K pinkoi kuninkuusmittelöissä. Samalla toteutui Koskelan pariskunnan yksi suuri haave.
– Olemme käyneet vaimon kanssa kuninkuusraveissa jo ennen omia hevosia, ja jo tuolloin haaveilimme, että olisipa hienoa, jos oma hevonen joskus juoksisi mukana, Koskela kertoo ja kehuu kuninkuusravien ilmapiiriä ainutlaatuiseksi. Joskus Koskelan pariskunnan matkassa on ollut tuttavia, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole käyneet raveissa. Vastaanotto on aina ollut yhtä hämmästyneen positiivinen. Valtavaa yleisötapahtumaa, joka tiivistyy jännittävään loppukamppailuun ei voi verrata mihinkään muuhun urheilumittelöön.

Arvo Koskela on ollut hevosmies jo poikasesta. Vaari ja setä olivat hevoskauppiaita ja talossa oli Arvo Koskelan lapsuudessa omakin hevonen, vaikka perheen isä kaatui sodassa.
– Isä kaatui tammikuussa ja minä synnyin maaliskuussa, emme päässeet tapaamaan. Lapsesta saakka opin käsittelemään hevosia, talon oma hevonen myytiin kun olin kymmenvuotias. Olin töissä neljätoistavuotiaana mailla rahtia ajamassa hevosella, joten kyllä hevosenkäsittely on ollut tuttua lapsesta saakka.

Naapurissa oli Perho niminen hevonen, sodan käynyt sekin. Se oli Arvon suosikki. Kun ukkonen nousi, poika lohdutti hevosta, sillä jyrinä muistutti varmasti tammaa sodan melskeestä ja se oli peloissaan.
– Kun ensimmäinen oma tamma syntyi, halusin antaa sille Perho-nimen naapurin hevosen mukaan. Sehän ei käynyt, kun nimeä ei saa antaa toistamiseen. Niinpä lisäsimme loppuun sukunimen ensimmäisen kirjaimen K, taustoittaa Koskela kasvattajanimeä. Koskelat ostivat ensimmäisen Seita-nimisen tammansa (i.Jonne e.Akka) kolmisenkymmentä vuotta sitten.Seita varsoi kuusi kertaa, ja neljä varsoista tuli radoille juosten tähdeksi. Kahta ei koskaan saatu edes koelähtöön, toisella oli rakennevika ja toinen menehtyi onnettomuuden seurauksena jo kolmivuotiaana.

Koskelan perheessä ei sitten ole muita ollutkaan kuin suomenhevosia, joita Arvo Koskela luonnehtii lempeästi persooniksi.
– Nuorena ihailin lämminverisiä, mutta jotenkin ne eivät vain sytyttäneet. Eikä taloon ole enää Seita-tamman jälkeen ostettu ravihevosta.
– Ei ole tullut koskaan mieleenkään.

Väsyä ei saa

Kun oma kasvatti tulee radalle ja juoksee hyvin, voi vain kuvitella, että onnikin kasvaa suoraan toiseen potenssiin. Koskela myöntää, että näin on.

Jo orin valinta tai varsan kouluttaminen radalle ja toimivaksi hevoseksi on aina yhtä mielenkiintoista, kuten koko hevosharrastus.

– Kun olin vielä työelämässä, saatoin lähteä treenilenkille illalla puoli yhdeksän maissa. Eikä koskaan väsyttänyt. Ei tästä hommasta tulisi mitään, jos väsyttäisi tai ilma ei tuntuisi sopivalta. Ei sitä voi ulos katsoa, ja tuumia, että eipä lähdetäkään vetämään hevosta Vermoon, kun sataa niin ikävästi, Koskela naurattaa ja jatkaa tarinaa:
– Kun Turkka K on nyt ollut otsikoissa, minulta on kysytty, että käynkö enää tallilla lainkaan muuta kuin silloin kun on ravipäivä. Joillekin olen vastannut, että en käy enkä aina ravipäivinäkään…

Koskelan perhe ei koskaan ole asunut tallin pihapiirissä, vaan kotiin on kertynyt matkaa kymmenisen kilometriä. Nyt pariskunta on eläkkeellä, ja muutama vuosi sitten valmistui Nokian Pinsiöön uusi kuuden karsinan talli, jossa nyt viisi omaa hevosta. Kuudes karsina on tyhjä. Työtä riittää aamusta iltaan, joten kotiin lähdetään vasta yöksi. Tosin kesän pariskunta asuu kokonaan tallilla kesäasunnossa.

Arvo Koskela vastaa vilpittömästi, ettei tallin ja kodin välinen välimatka ole koskaan tuntunut pitkältä tai mahdottomalta. Työnjako on sellainen, että isäntä ajaa ja vaimo hoitaa hevoset. Lisäksi tallilla on töissä jo neljättä vuotta Marianne Punkari. Hevosia myös ratsastetaan. Arvo Koskelan mukaan ratsastus on kilpahevoselle tervetullutta vaihtelua ja hoitaa myös eläimen päätä.

Aina ei voi onnistua

Arvo Koskela toteaa, että ei heilläkään aina reissut onnistu. Raviurheilussa on aina mukana annos tuuria. Sama pätee kasvatuksessakin, lopputulosta ei koskaan voi ennalta tietää – ennustaa voi kylläkin.
– Jos raviurheilussa hyvät hevoset voittaisivat aina, niin rahamiehethän ostaisivat ne kaikki pois. Toisaalta vastoinkäymiset kuuluvat tähän lajiin aivan kuten elämässäkin. Ne tuovat jännitystä. Tämä on hieno harrastus, terveellinenkin, hän pohtii ja myöntää saman tien, että tietysti kolhujakin satelee. Jos ei kestä kolhuja, vaan saa niistä kammon, on parasta vaihtaa lajia.

Koskelan tallissa on yksi emätamma, jonka kesällinen varsa on jo myyty. Kesälaitumille lähti puolestaan kaksivuotias oripoika Oliver K, lupaavan oloinen ja keväällä tuli radalle Makdaleena K. Lisäksi treenattavia ovat ruuna Simeon K ja tietysti tallin tykki ori Turkka K. Arvo Koskela kertoo, että tammat ovat tulleet radalle aina vasta kuusivuotiaina. Olisiko niin, että oripoikiin on keskitytty enemmän ja niitä on ajettu säännönmukaisemmin? Vai kehittyvätkö tammat hitaammin? Sitä Koskela ei osaa varmuudella sanoa.

Arvo Koskela on hevosmies, joka on oppinut jo lapsesta suomalaisen hevosmiestaidon. Hän ei ole tarvinnut kuiskuttelijoita Amerikasta, oriit ovat toimineet kuten niiden tulee ihmisen kanssa toimiakin. Ravimies pohtii, että nykyiset oripuheet johtunevat siitä, että hevosmiestaidoissa on yksi sukupolvi välissä. Ja kun hevosia on tarjolla jopa ilmaiseksi, sellainen hankitaan myös päähänpistosta. Sitten ei tiedetä, miten isoa eläintä tulisi käsitellä.

– Muistan kun lapsuudessa naapuriin tuotiin siitosori Ypäjältä, joka astui kesän tilalla. Sillä tehtiin myös talon töitä ja ajettiin niittokonetta tamman parina. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut. Ei ole K-orien käsittelyssäkään mitään magiaa. Varsasta saakka oriit opetetaan työskentelemään ihmisen kanssa, ja tallilla niitä voivat käsitellä tytötkin.
– Turkka K on oikea herrasmies, hieno ori, Arvo Koskela tunnustaa.

TIINA RUOTSALA