Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2006

Se on suomalainen

Kun ikää karttuu oma historia kiinnostaa ja koskettaa yhä enemmän.
Kokemuksen myötä kasvaa halu tietää menneestä, ehkä ottaa siitä oppiakin.

Suomenhevonen täyttää rotuna sata vuotta ensi vuonna. Kuitenkin näillä pohjan perukoilla asuneen ihmisen ja hevosen taival on valtavan paljon pidempi. Hevosella on tehty työtä, liikuttu ja sotien myötä toimittu ääriolosuhteissa kauhun ja kuoleman keskellä.

Suomenhevonen on persoona suomalaiselle, se liikuttaa sisintä käsittämättömällä tavalla. Ehkä hevosen ja ihmisen välinen yhteys on meillä geeneissä, joillakin voimakkaampana ja joillakin heikompana. Jo Kantelettaressa runoillaan hevosen voimasta ottaa ihmisen murhe kannettavakseen. Jokainen suomenhevosen kanssa toiminut tietää, ettei Kantelettaren runo ole tuulesta temmattu.

Suomenhevosen pelastajana on toiminut raviurheilu, ja raviurheilua ei olisi ilman lämminverisiä. Silti suomenhevosihmisten ei tarvitse kulkea raviradoilla laitoja pitkin. Suomenhevosen ympärille kehitetty Kuninkuusravi-mittelö osoittaa, ettei suomenhevosta tarvitse vähätellä ja aliarvioida kaviouralla. Kuninkaan ja kuningattaren tittelistä kisaavat suomenhevoset polkevat rahaa koko raviurheilulle, molemmille roduille.

En voi ymmärtää suomalaisia hevosurheilun harrastajia, jotka euronkiilto silmissä tuhoaisivat satavuotiaan kylmäverirodun ja joilla on kanttia moittia Kuninkuusraveja. Ravitapahtumaa, jonka yleisömäärä ja pelivaihto ovat Suomen kokoisessa maassa aivan omaa luokkaansa. Tapahtumaa, joka kestää myös kansainvälisen vertailun. Vielä vähemmän ymmärrystä riittää sellaisille hevos- ja pelimiehille, jotka mielellään karsisivat koko rodun pois suomalaisilta radoilta. Mikä siinä suomalaisuudessa on niin ongelmallista?

Suomalainen on aina osannut kouluttaa hevosensa, suomalaisella on aina ollut hevosmiestaito hallussaan. Valitettavasti nopea urbanisoituminen on osin katkaissut tämän hevosmiestaidon siirtymisen suoraan sukupolvelta toiselle. Niinpä meillä on nykyään alan harrastajia, joita voisi kutsua uusavuttomiksi. Näiden onnettomien toilailuista saa lukea jopa alan lehtien palstoilta pöyristyttäviä juttuja. Voi hyvät harrastajat, miksi ette etsi käsiinne suomalaista hevosmiestä tai naista, jolla tämä taito on? Miksi huudetaan rapakon takaa apua, kun sitä on saatavissa jos ei nyt aivan naapurista niin omasta maakunnasta kuitenkin.

Iloitaan siitä, että meillä on hieno oma hevosrotu ja aivan upea hevosmiestaito. Kehua retostellaan tätä pääomaa maan rajojen ulkopuolellakin. Meillä on siihen täysi oikeus.

TIINA RUOTSALA