Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2006

Pohjoisen vaelluksilla luotetaan suomenhevoseen

Laukkakisassa porojen kanssa

Yli tuhansien puunrunkojen ja juurakoiden sekä lukemattomien kivikkoisten purojen me kuljemme varmajalkaisten suomenhevosten kyydissä Oulanka- ja Kitkajokikanjonien uljaissa maisemissa Kuusamossa.

Hevoset puskevat läpi petollisten lutaikkojen, joiden syvyyksissä voi piillä mitä vain terävistä kivistä lähtien.

Kitkajokea ylittäessämme tunnen, kuinka virta tarttuu ratsuuni, joka silti voimakkaasti ponnistaen jatkaa matkaansa vastarannalle. Kapuamme rinteille uljaiden maisemien äärille ja laskeudumme taas alas jokivarteen.

Uljaat, ketterät ja kestävät ratsumme ovat rakenteeltaan kuin maratoneja juoksevat ihmiset, lihaksikkaita, vailla minkäänlaista rasvakerrosta.

Mutta miksi Rukajärven ratsastustallia pitävät Raili ja Jorma Patosalmi ovat valinneet vaelluksilleen suomenhevosen? Jorma Patosalmi tuntuu pitävän kysymystä vähän hölmönä, valinta on ollut niin itsestäänselvä.
– Ei esimerkiksi islanninhevosta voi markkinoida ulkomaille. Kun turistit tulevat Suomeen ratsastamaan, he haluavat nimenomaan ratsastaa meidän oman kansallisrotumme edustajalla, ei millään muulla.

Patosalmi sanoo poikkeuksetta kaikkien ulkomaalaisten olleen suomenhevosista haltioissaan ja ihmeissään: miten ne tekevät kaikkea ja menevät minne vain.

Ainoastaan suomalaiset itse laskevat huipussaan olevaa prosenttilukua: meillä ei osata omaa rotuamme riittävästi arvostaa.

Kuninkuusmatkalla Pohjoisessa

Jos retki vaatii hevosilta äärettömän hyvää peruskuntoa, se vaatii kuntoa myös ratsastajalta, jolla täytyy olla myös väsymätön halu istua hevosen selässä tuntitolkulla päivästä toiseen. Vähistä vaivoista, selkä- ja hartiasäryistä ja mustelmista istuinluiden paikkeilla ei parane välittää ja niihin kannattaa olla varautunut monipuolisella lääkearsenaalilla.

Viiden päivän aikana kilometrejä taittuu noin 160. Tämä on Oulanka Trail, ratsastusvaellusten kuninkuusmatkana markkinoitu. On elokuun ensimmäinen viikko 2004.

Joka ilta uudelle leiripaikalle saavuttaessa on lopen uupunut, mutta onnellinen ja ihmeellistä kyllä, joka aamu sitä nousee yhtä innokkaana hevosensa selkään ja ohjaa sen uusiin seikkailuihin. Haasteet, toden totta, ovat suuria maneesia kiertämään tottuneille täti-ihmisille. Meitä tätejä on matkassa kahdeksan, täysi lasti siis, ja mokomaa naislaumaa eivät Patosalmetkaan ole ennen nähneet, vaikka sanovat jo liki kaiken kokeneensa.

Satulassa väärinpäin – varo karhua

Eipäs kiirehditä tämän enempää asioiden edelle. Chapsit, jodhpurit ja kahdet ratsastushousut on pakattu mukaan, kypärä, tottakai, pitkähihaisia paitoja, joiden materiaali kestää tuhottomia määriä hyttysmyrkkyjä. Myrkkyjä on matkassa roll oneina, suihkeina ja nestemäisessä muodossa.

Porukka on toisilleen tuttua vähintäänkin ohuesti, sillä kaikki harrastavat hevoshulluutta Nurmossa Koivusalojen ratsastustallilla.

Kaikille yhteinen tuttu on ratsastuksenopettaja Tanja Karjalainen, jonka mukaan lähtö herättää melkoista hilpeyttä: minkälainen tyyppi lähtee oppilaidensa kera melkein viikon kestävälle ratsastusvaellukselle? Vai kertooko tämä enemmän oppilaista? Taitavat olla lystikästä porukkaa…

Tanja haluaakin letkan kärkeen, ettei hänen tarvitse nähdä, kun porukka könöttää hevosen selässä. Saavumme sunnuntai-iltana Patosalmien tilalle, jossa meille esitellään hevoset ja itsestämme antamiemme ennakkotietojen perusteella ne meille myös jaetaan. Käy ilmi, että Tanja tulee Herkollaan viimeisenä, mutta hänpä ratkaisee heti ongelman:
– No, mä istun sitten väärinpäin. Oppilaat hihittävät: karhut kuulemma napsivat ratsukoita aloittaen häntäpäästä.

Hurahtaneen onnellisia

Lännensatulan laitto on oma, aikaa vievä ohjelmanumeronsa. Huovat on harjattava hyvin, ettei mikään jää hiertämään hevosta tuntia kestävillä päiväretkillä. Suitsina toimivat riimut, joihin kuolaimet on kiinnitetty soljilla. Ohjien virkaa ajavat riimunnarut.

Nokkelaa, mutta Raili Patosalmen mukaan myös pitkällisen tuotekehittelyn tulos: kuolaimet saa kätevästi pois suusta ja riimunnarun ansiosta hevosen saa helposti kiinni puuhun tauoilla, joiden kesto muuten pitenee sitä mukaa kun matka taittuu. Viimeiseltä laavulta Harjakoskelta, Kitkajoen rannalta, emme meinaa lähteä enää ollenkaan.

Jo ensimmäisenä päivänä kuljemme reittejä, joista emme ole ikinä kuvitelleet hevosella pääsevän: Rinne viettää jyrkästi alas, kerran liu´umme jopa puoli metriä alas pitkin suurta kivenjärkälettä. Ensimmäisessä majapaikassa pääsemme telttasaunaan, jossa lauteetkin viettävät valmiiksi kohti rantaa ja vettä, löylyt ovat hyvät ja Kalliojärvi vilvoittava. Yöllä laavulla kiusaavat hyttyset ja uimapatjat allamme tuntuvat kovilta. Mutta aamulla munalla ja pekonilla päällystettyjä paahtoleipiä mutustaessamme eräs meistä kuvaa osuvasti kaikkien tunnelmia:
– Onpas hurahtaneen onnellinen olo!

Hyttysetkin ovat tipotiessään eikä niistä sen koommin ole riesaa. Niinpä niille voi jopa antaa anteeksi ja unohtaa kaunat. Retkelle varatut hyttysmyrkyt riittävät vuosiksi eteenpäin.

Laukassa käsi kramppaa nuppiin?

Ratsastuksenopettaja sen tietää – laukka se on, joka saa ratsastajan hihkumaan ja hehkumaan iästä riippumatta, kuusivuotiaasta kuusikymppiseen.

Mutta rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että koko retken ensimmäinen laukka maanantaipäivän aluksi, pienen kävelypätkän jälkeen, tuntuu kamalalta. Lännensatula uutena elämyksenä on pompottava istua eivätkä jalustimetkaan pysy nätisti jaloissa.

Hevoset säntäilevät toistensa häntiin ja ohitse, mutta emme me silti mitään katastrofia saa aikaan. Vasta keskiviikkona retken puolivälissä erämaisimmissa maisemissa Jäkälänmutkassa, nuotiotulen äärellä, meille paljastetaan, että ensimmäinen laukkapätkä oli testi, onko meistä edessä olevaan huimaan ja rankkaan koitokseen ja olemmeko puhuneet totta ratsastuskokemuksestamme ilmoittautumisen yhteydessä.

Patosalmen mukaan joku joutuu joka kesä jättämään leikin kesken. Hänen mukaansa kuitenkin ratsastuksen perustaidot, käynnin, ravin ja laukan hallitseva pysyy hyvin “kärryillä”.

Enimmäkseen etenemme käyntivauhtia, välillä vähän ravaamme, mutta varo, kun edellä kulkeva joukon johtaja, Jorma Patosalmi, nostaa kolme sormeaan pystyyn. Lähtölaskenta alkaa: paikoillanne! Käytännössä hevoset hyppäävät jo laukalle. Valmiit, hep! Kolme sormea tippuvat ja sitten mennäänkin jo niin, että hiekka pöllyää. Jotkut innostuvat:
– Jiihaa!
– Vasen auki, mä tuun, huutaa toinen, jolle näyttää iskeneen pahimman laatuinen “satulanuppikramppi”, ja hevonen pyyhältää itsenäisesti ohi muiden.

Siinä kiidämme me, yhtäkkiä hurjapäiksi yltyneet tädit, jotka olemme tottuneet laukkaamaan vain pääty-ympyrällä maneesissa, ja silloinkin vain puoli ympyrää kerrallaan – hieman karrikoiden.

Perjantaina Tanja Karjalainen pääsee nopealla Herkollaan laukkakisaan porojen kanssa. Nämä ovat rauhallisesti juomassa vettä hiekkakuopan pohjalla, kun me karautamme paikalle. Voittaja jää selvittämättä, sillä porot, raukkikset, puikkivat pusikkoon.

Hirveyksistä yli, ali ja läpi

Liikasenvaarassa lähellä Venäjän rajaa odottavat Raili, hänen laittamansa ylelliset herkut, telttasauna, pieni, ihana Sirkkalampi, yöpaikaksi aitta tai teltta. Ennen torstain pitkää ja rankkaa ratsastusta otamme keskiviikkona hieman kevyemmän lenkin. Torstaina edessämme on ennennäkemätön nousu. Jyrkkyyttä kuvaavat Patosalmen antamat lukemat: kipuamme 200 metrin matkalla 100 metriä ylöspäin.

– Laittakaa jalustimet päkiälle, että pääsette mahdollisimman nopeasti hyppäämään hevosenne selästä, jos se kaatuu. Muistakaa hypätä ylärinteeseen, sillä muuten tiputte alas. Katsokaakin, ettei hevosenne pysähdy missään vaiheessa, vaan napauttakaa vaikka ohjilla kaulalle, meitä ohjeistetaan etukäteen.

Huumorilla ja suomenhevosella

Kukaan ei nytkään sano poikkipuolista sanaa tai ylipäätään yhtään mitään: ei muuta kuin eteenpäin ja ylös! Sama, mistä hirveyksistä me menemme läpi tai yli tai ali, kaikki käyttäytyvät kuin olisivat tehneet tätä aina. Mutta aina päivän päätteeksi on sikanälkä ja sikaväsy.

Matkan jälkeen – yhä hengissä – voi sanoa, että nauru on luonnonvaroista ehtymättömimpiä. Parasta oli porukka, mutta ilman uskomattomia suomenhevosia, Tuli-Vilausta, Lillaa, Erä-Poikaa ja puolimatkasta Metusalemia, Mailia, hommasta ei olisi tullut yhtään mitään.

Patosalmi kuljettaa ensiapuvälineitä satulalaukussaan. Hän on kurssit käynyt eli tietää, miten toimia ensi alkuun, jos jotain sattuu. Jos käy vakavammin, hän saa Sepe-pelastushelikopterin lääkäreineen paikalle 48 minuutissa. Aiemmin, uusia vaellusreittejä etsiessään hän kuljetti haulikkoa mukanaan siltä varalta, että hevonen teloisi itsensä. Tarvetta sille ei ollut.

LEENA HJELT