Julkaistu SuomenhevosSanomien numerossa 1/2006

No niin …

80-luvun alussa läksimme veljesporukalla äitienpäiväraveihin Haapajärvelle, mukana oli myös yksi perhetuttu kuskina. Ajoimme auton keskellä rataa olevalle varikolle ja aloimme ajoissa valmistautua lähtöön.

Kyydissämme oli sellainen suomenhevosruuna, jolla oli paha taipumus repiä itsensä irti paikasta kuin paikasta. Systeemimme hevosen kopista pois ottamiseksi oli sellainen, että ensin päästettiin hevonen irti ja sitten vasta avattiin takapuomi.

Olin ottamassa hevosen marhamintaa seinästä, kun joku lausahti: ”No niin”. Veljet aukaisivat takapuomin, koska luulivat hevosen olevan valmiina tulemaan ulos. Mutta ruuna riuhtaisikin itsensä eroon päitsistä ja peruutti ilman minkäänlaisia vehkeitä pois autosta.

Se kulki ensin kävelyvauhtia keskikentällä olevalle harjoitusalueelle, ja sieltä hölkällä radalle. Sitten se puikkelehti lämmittävien hevosten seassa pari kunniakierrosta, ja kun kuuluttaja kuulutti radalla vapaana juoksevasta hevosesta, ruuna päättikin mennä yleisöalueelle. Yleisöhän lakosi ruunan edessä niin kuin Punainen Meri Moosekselle. Hevonen koukkasi läheiselle Kalajoelle suuntaavalle valtatielle. Koko valtatie suljettiin ja seurasi valtava takaa-ajo ja piiritystilanne. Ruuna ravasi omakotitaloalueella erään talon pihaan, jossa oli juuri tehty kaikki pihatyöt, nurmet tasattu viimeisen päälle ja niin poispäin. Hevonen kiersi taloa ympäri useamman kerran ja talloi nurmikon aika pahan näköiseksi usean poliisipartion silmien alla. Kymmeniä avuliaita ihmisiä oli ottamassa sitä kiinni, ja viimein virkavallan toimesta hevonen saatiin pidätettyä ja tuotua se poliisisaattueessa takaisin radalle.

Huomasimme, että ehdimme vielä oman lähtömme esittelyyn. Pantiin siinä hevonen valjaisiin ja radalle. Se teki ensimmäisen laukattoman starttinsa ollen maalissa neljäs. Eräs kiuruveteläinen hevosmies kävi kehumassa toimintaamme ja ajatteli itsekin lämmittää hevosensa jatkossa samalla tavalla. Hänellä kalahti pian pilkka omaan nilkkaan, sillä seuraavissa Vieremän raveissa häneltä karkasi tamma linja-auton vierestä niin, ettei jäänyt muuta kuin päävehkeet roikkumaan auton kylkeen.

Meidän isämme oli oikea vanhan kansan hevosmies, emmekä uskaltaneet kertoa hänelle tämän mittakaavan toilailuista sanallakaan. Koko raviseurueen kanssa sovimme, ettei asiasta hiiskuta kenellekään.

Kaikki näyttikin menevän hyvin, kunnes seuraavana aamuna postilaatikkoon ilmestyi sanomalehti. Isä selasi lehteä etsien tyytyväisenä hevosensa nimeä tulosten joukosta. Toimittajan toimesta oli selostusten joukkoon tehty oikein erillisesti kehystetty kainalojuttu, jossa luki, että kiuruveteläisen Kemiläisen hevonen järjesti raveissa ylimääräisen ohjelmannumeron.

Isä kirpaantui, löi lehden kasaan ja lähti hakemaan paikallisesta rautakaupasta sonnin kaulapannan. Sen jälkeen meiltä karkaisi kuulemma vain päättömiä hevosia.

JUKKA KEMILÄINEN